20081207
Weinachtslieder
Olen selvittänyt: Burki käy oikeasti töissä.
Olin tänään Balgristin kirkossa urkukonsertissa, ja Burki todistettavasti soitti Bachin Pastoralen soolona ja englantilaisia joululauluja kuoron kanssa. Konsertti oli aika hyvä, sen lisäksi että se oli jännittävä ensimmäinen Burkin työnäyte. Jos joskus palaan lauluyhtyeeseen, vaadin, että mekin kaivamme jostain kappaleen "Freut euch und jubiliert" - se oli vaikein, mutta kaunein.
Balgristin kirkon urkuseinä oli täynnä puisia reikiä. Kirkko on 60.luvulta, ja siellä on kekseliäs järjestely: urkuri on edessä, mutta taustaparvi on silti olemassa kuoroa varten. Kuoro voi kuitenkin laulaa edessä, niinkuin tänään, joten haa, silloin hissiä ei tarvita! Jos olisin tajunnut tämän viime keväänä, olisin päässyt julkisten ramman urkurin ongelmasta.
Olisi kummallista suunnitella kirkko. Ajattelin sitä tänään, ja muistelin kappelin tehtävänantoa. Miksi kirkon pitäisi olla miellyttävin mahdollinen suunnittelutehtävä? Koska kirkossa kävijät etsimällä etsivät tilasta henkevyyttä ja kauneutta? ja tietysti, kirkko on julkinen rakennus ja yleensä näyttävällä paikalla. Päätin: en haluaisi ottaa kirkkoihin kantaa. Kirkko on liian helppo tehtävä, ja siksi kaikkein vaikein. Odotukset ovat liian korkealla. Kun tulen satunnaiseen kirkkoon, esimerkiksi siihen joka löytyi matkalla Ronchampiin, odotan jo ennalta salin olevan henkeäsalpaava.
En uskalla lähteä tollaiseen peliin. Parasta on, kun kukaan ei odota mitään, vaan kaikki perustuu yllätykseen.
Burki inhoaa kaikkia 1950-luvun jälkeen rakennettuja kirkkoja, tavan vuoksi. Goottilainen arkkitehtuuri viehättää Burkia, mutta luulen että se johtuu siitä, että B:n uran kohokohta oli urkukilpailu Chartresin katerdraalissa. Jotenkin siihen tapaan kaikki viehätykset muodostuvat.
Eilen ratikassa oli bileet. Tulin koululta yhdentoista aikaan, ja oli ainoa nuutunut matkustaja. Muut olivat kaikki miehiä, jotka hyppien heiluttivat vaunua puolelta toiselle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, mutta en nähnyt yhtään fanitavaraa tai -vaatetusta. Bileet olisivat olleet hyvät, mutta en tuntenut porukan lauluja, ja olin nainen. Kukaan ei vilkaissutkaan minuun.
Siitä viikkoa aikaisemmin Zürich juhli Polyballia. Olin harkinnut pitkään, maksanko seitsemääkymmentä frangia tanssiaislipusta, mutta kun kävi ilmi että opiskelijahinta on viisikymppiä, ostin. Polyball on Euroopan isoin tanssiainen; ETH:n päärakennus koristellaan kymmeneksi tanssisaliksi ja ravintolaksi, ja mainoksia on jokaisen bussin kyljessä. Suurin osa osallistujista ei ole koskaan ollut missään tekemisissä tekniikan opiskelun kanssa.
Anssi ei tanssi, ainakaan Polyballissa, mutta ikävä kyllä kävi ilmi ettei Taylorkaan. Olin suurin odotuksin pyytänyt Rauatin Alstom-kaveria kavaljeeriksi, koska mulla oli todisteita aikasemmista bileistä, että Taylorilla on rytmitajua. Jos joku osaa tanssia yksin, ei kai pitäisi olla mikään ongelma heilua valssin tahtiin? Ehdotin heilumista noin kymmenen kertaa mutta Taylor ei taipunut. Lopulta opeteltiin tangoa teoriassa roikkumalla tangobaarissa katsomassa oikeita tanssijoita. Se oli hypnoottista, ja lopulta, ehkä juhlavampaa kuin tanssia itse.
Ossi kävi eilen Zürichissä, mutta olin ETH-vuorella tekemässä töitä. Ossin käyntikin oli ohikulkumatka, joten sovittiin että sitten joskus kun on aikaa, käydään kylässä. Oi tammikuu, silloin teen kaiken!
Olin tänään Balgristin kirkossa urkukonsertissa, ja Burki todistettavasti soitti Bachin Pastoralen soolona ja englantilaisia joululauluja kuoron kanssa. Konsertti oli aika hyvä, sen lisäksi että se oli jännittävä ensimmäinen Burkin työnäyte. Jos joskus palaan lauluyhtyeeseen, vaadin, että mekin kaivamme jostain kappaleen "Freut euch und jubiliert" - se oli vaikein, mutta kaunein.
Balgristin kirkon urkuseinä oli täynnä puisia reikiä. Kirkko on 60.luvulta, ja siellä on kekseliäs järjestely: urkuri on edessä, mutta taustaparvi on silti olemassa kuoroa varten. Kuoro voi kuitenkin laulaa edessä, niinkuin tänään, joten haa, silloin hissiä ei tarvita! Jos olisin tajunnut tämän viime keväänä, olisin päässyt julkisten ramman urkurin ongelmasta.
Olisi kummallista suunnitella kirkko. Ajattelin sitä tänään, ja muistelin kappelin tehtävänantoa. Miksi kirkon pitäisi olla miellyttävin mahdollinen suunnittelutehtävä? Koska kirkossa kävijät etsimällä etsivät tilasta henkevyyttä ja kauneutta? ja tietysti, kirkko on julkinen rakennus ja yleensä näyttävällä paikalla. Päätin: en haluaisi ottaa kirkkoihin kantaa. Kirkko on liian helppo tehtävä, ja siksi kaikkein vaikein. Odotukset ovat liian korkealla. Kun tulen satunnaiseen kirkkoon, esimerkiksi siihen joka löytyi matkalla Ronchampiin, odotan jo ennalta salin olevan henkeäsalpaava.
En uskalla lähteä tollaiseen peliin. Parasta on, kun kukaan ei odota mitään, vaan kaikki perustuu yllätykseen.
Burki inhoaa kaikkia 1950-luvun jälkeen rakennettuja kirkkoja, tavan vuoksi. Goottilainen arkkitehtuuri viehättää Burkia, mutta luulen että se johtuu siitä, että B:n uran kohokohta oli urkukilpailu Chartresin katerdraalissa. Jotenkin siihen tapaan kaikki viehätykset muodostuvat.
Eilen ratikassa oli bileet. Tulin koululta yhdentoista aikaan, ja oli ainoa nuutunut matkustaja. Muut olivat kaikki miehiä, jotka hyppien heiluttivat vaunua puolelta toiselle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, mutta en nähnyt yhtään fanitavaraa tai -vaatetusta. Bileet olisivat olleet hyvät, mutta en tuntenut porukan lauluja, ja olin nainen. Kukaan ei vilkaissutkaan minuun.
Siitä viikkoa aikaisemmin Zürich juhli Polyballia. Olin harkinnut pitkään, maksanko seitsemääkymmentä frangia tanssiaislipusta, mutta kun kävi ilmi että opiskelijahinta on viisikymppiä, ostin. Polyball on Euroopan isoin tanssiainen; ETH:n päärakennus koristellaan kymmeneksi tanssisaliksi ja ravintolaksi, ja mainoksia on jokaisen bussin kyljessä. Suurin osa osallistujista ei ole koskaan ollut missään tekemisissä tekniikan opiskelun kanssa.
Anssi ei tanssi, ainakaan Polyballissa, mutta ikävä kyllä kävi ilmi ettei Taylorkaan. Olin suurin odotuksin pyytänyt Rauatin Alstom-kaveria kavaljeeriksi, koska mulla oli todisteita aikasemmista bileistä, että Taylorilla on rytmitajua. Jos joku osaa tanssia yksin, ei kai pitäisi olla mikään ongelma heilua valssin tahtiin? Ehdotin heilumista noin kymmenen kertaa mutta Taylor ei taipunut. Lopulta opeteltiin tangoa teoriassa roikkumalla tangobaarissa katsomassa oikeita tanssijoita. Se oli hypnoottista, ja lopulta, ehkä juhlavampaa kuin tanssia itse.
Ossi kävi eilen Zürichissä, mutta olin ETH-vuorella tekemässä töitä. Ossin käyntikin oli ohikulkumatka, joten sovittiin että sitten joskus kun on aikaa, käydään kylässä. Oi tammikuu, silloin teen kaiken!
20081204
nacht mit dem buch
On aika pimeää. Ikkunoiden vieressä häämöttää pyykkiteline. Ulkoa tulee hieman valoa, sillä huorilla on meneillään paras työaika: värikkäät lamput heijastuvat vastpäisen talon ikkunoista. Burki tuhisee omassa nurkkauksessan, johon ei ole ovea vaan pelkkä aukko. Kun katson toisen ikkunan vasempaan laitaan, näen tietokoneeni ompun kuultelevan ikkulalasista takaisin. Kasvoja ei oikeastaan näy, mutta tiedän että katson suoraan itseeni. Se on tavallaan pelottavaa: minua tarkkaillaan ikkunasta. (jaa, nyt muistan katsoa myös taaksepäin: siellähän voisi olla kuka tahansa. onneksi on vain avoin ovi ja david bowie, jotka odottavat minua nukkumaan.)
Tänään on kirjantekoyö, sillä koko päivänä en ajatellut kirjaa hetken päläystä. Kirjoitan kommentteja tekstivuorelta: "urban development activities under regulatory controls" ja "navigational canal through a siphon" (mikä hitto on siphon?)
Tänään on torstai, tai oikeastaan perjantai, ja ensi viikon perjantaiksi varasimme ajan painoon. Silloin kaikki sivut ovat valmiita, niiden pitää olla, ja minä ja Annabel voimme kiittää, kumartaa ja ostaa oman kirjamme painosta. Se maksaa 110 frangia, aika kallis kirjaksi. Ja tässähän on huomioitu jo opiskelija-alennus. Onko minulla edes varaa omiin teoksiini? Mitä jos kummitätikin haluaa kopion?
ajattelen kummitätiä, yritän valita ketä heistä, ja huomaan että aika kuluu. Tänään on aika mennä nukkumaan. Grete pyytää vielä mua berniin skypn välityksellä, mutta en kyllä mene. "Annabel would kill me", vastaan. Sen sijaan haluaisin Valsiin viikon päästä, kun kirja on jo leivottu. Vuokraisin auton poolista johon liityin, pakkaisin Anssin ja sopivat muut matkalaiset ja ajelisin etelä-itään. Se olisi ehdoton viimeinen teko ennen joulua. Voisinkohan?
Tänään on kirjantekoyö, sillä koko päivänä en ajatellut kirjaa hetken päläystä. Kirjoitan kommentteja tekstivuorelta: "urban development activities under regulatory controls" ja "navigational canal through a siphon" (mikä hitto on siphon?)
Tänään on torstai, tai oikeastaan perjantai, ja ensi viikon perjantaiksi varasimme ajan painoon. Silloin kaikki sivut ovat valmiita, niiden pitää olla, ja minä ja Annabel voimme kiittää, kumartaa ja ostaa oman kirjamme painosta. Se maksaa 110 frangia, aika kallis kirjaksi. Ja tässähän on huomioitu jo opiskelija-alennus. Onko minulla edes varaa omiin teoksiini? Mitä jos kummitätikin haluaa kopion?
ajattelen kummitätiä, yritän valita ketä heistä, ja huomaan että aika kuluu. Tänään on aika mennä nukkumaan. Grete pyytää vielä mua berniin skypn välityksellä, mutta en kyllä mene. "Annabel would kill me", vastaan. Sen sijaan haluaisin Valsiin viikon päästä, kun kirja on jo leivottu. Vuokraisin auton poolista johon liityin, pakkaisin Anssin ja sopivat muut matkalaiset ja ajelisin etelä-itään. Se olisi ehdoton viimeinen teko ennen joulua. Voisinkohan?
20081129
20081124
corbu piilossa
Makaan perjantaina kokoamallani Grankulla-futonilla ja kirjoitan oudoimmassa mahdollisessa asennossa; selälläni, tietokone kiilattuna kohotetun polven ja rintakehän väliin. En jaksa enää köyristellä istumassa sängyn laidalla. Olen piirtnyt sinistä liian pitkään.
Lauantaina Annabel joutui tekemään töitä yksin, koska karkasin. A tuli Baselista, käytiin katsomassa Zürichin arkkitehtuuria ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa, vaikka mä asun Zürichissä.
Oli myrsky, puoliksi lunta ja puoliksi kovaa vettä, ehkä rakeita. Calatravan kirjaston, aseman ja möbelmessen jälkeen lähdimme vielä rantaan Casinon puistoon, koska siellä piti olla Corbusierin paviljonki. En ollut koskaan nähnyt kuvaa rakennuksesta, ja muistelin, että jonkinlaisia värikkäitä levyveistoksia oli rannalla, kun viimeksi käveltiin sitä pitkin Marien kanssa neljä vuotta sitten.
Sanoin Anssille, että paviljongit ovat varmaan tosi pieniä. Että niihin ei varmaan pääse edes suojaan, koska niissä ei varmaan ole kattoakaan. Että halutaanko edes mennä tässä myrskyssä? Tuskin mitään kummempaa nähtävää.
Mentiin. Narkkareita ja paljon tuulta tuli vastaan. Kun tultiin rantaan, ajattelin tähystää rantaviivaa, josko Casinoa näkyisi maamerkkinä; käänsin pääni itään ja edessäni kohosi valtavana Corbun Heidi Weber Haus. „Nyt kyllä jekutit mua“, sanoi A.
Heidi Weber Hausin malli oli Jesperon ryhmän ensimmäinen koulutyö! Se oli ensimmäisiä asioita, joita Simppa opettaa arkkitehtuurista. Ja Hausin katolla seisoi kuin seisoikin modulor-ukkeli muistuttamassa meitä Jussi Partasesta. En tosiaan tiennyt sen olevan täällä. Naureskelimme vähän Hausille, kiersimme sitä, muttemme päässeet enää sisään, koska rakennuksessa on liian pienet patterit ja liikaa ikkunoita talviaukioloon.
Sunnuntaina tein töitä, niinkuin tänäänkin. Piirsin sinisiä ja virheitä läikkiä Kolkatan kartalle, juhlin välillä Burkin synttäriä pienillä suklailla ja kuuntelin Hot Chipiä Loviisan kunniaksi. Tänään pakerrus on ohi, ja kohtaan tutkimusparini Annabelin tietokonelabrassa. Valmistaudun kovaan taistoon grafiikoideni puolesta. Annabelinkin on parasta valmistautua.
Tiedetään molemmat, että taisto johtaa parhaaseen lopputulokseen.
Lauantaina Annabel joutui tekemään töitä yksin, koska karkasin. A tuli Baselista, käytiin katsomassa Zürichin arkkitehtuuria ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa, vaikka mä asun Zürichissä.
Oli myrsky, puoliksi lunta ja puoliksi kovaa vettä, ehkä rakeita. Calatravan kirjaston, aseman ja möbelmessen jälkeen lähdimme vielä rantaan Casinon puistoon, koska siellä piti olla Corbusierin paviljonki. En ollut koskaan nähnyt kuvaa rakennuksesta, ja muistelin, että jonkinlaisia värikkäitä levyveistoksia oli rannalla, kun viimeksi käveltiin sitä pitkin Marien kanssa neljä vuotta sitten.
Sanoin Anssille, että paviljongit ovat varmaan tosi pieniä. Että niihin ei varmaan pääse edes suojaan, koska niissä ei varmaan ole kattoakaan. Että halutaanko edes mennä tässä myrskyssä? Tuskin mitään kummempaa nähtävää.
Mentiin. Narkkareita ja paljon tuulta tuli vastaan. Kun tultiin rantaan, ajattelin tähystää rantaviivaa, josko Casinoa näkyisi maamerkkinä; käänsin pääni itään ja edessäni kohosi valtavana Corbun Heidi Weber Haus. „Nyt kyllä jekutit mua“, sanoi A.
Heidi Weber Hausin malli oli Jesperon ryhmän ensimmäinen koulutyö! Se oli ensimmäisiä asioita, joita Simppa opettaa arkkitehtuurista. Ja Hausin katolla seisoi kuin seisoikin modulor-ukkeli muistuttamassa meitä Jussi Partasesta. En tosiaan tiennyt sen olevan täällä. Naureskelimme vähän Hausille, kiersimme sitä, muttemme päässeet enää sisään, koska rakennuksessa on liian pienet patterit ja liikaa ikkunoita talviaukioloon.
Sunnuntaina tein töitä, niinkuin tänäänkin. Piirsin sinisiä ja virheitä läikkiä Kolkatan kartalle, juhlin välillä Burkin synttäriä pienillä suklailla ja kuuntelin Hot Chipiä Loviisan kunniaksi. Tänään pakerrus on ohi, ja kohtaan tutkimusparini Annabelin tietokonelabrassa. Valmistaudun kovaan taistoon grafiikoideni puolesta. Annabelinkin on parasta valmistautua.
Tiedetään molemmat, että taisto johtaa parhaaseen lopputulokseen.
20081109
india
hitto, en jaksa kirjoittaa intiasta. menkää katsomaan facebookin kuvakavalkadi!
http://www.facebook.com/photo.php?pid=1619204&id=747751059&ref=mf
allaolevassa kollaasissa (C/g.soosalu) greten tunnelmat eiliseltä luzernista. Gretellä ei ollut kameraa...
http://www.facebook.com/photo.php?pid=1619204&id=747751059&ref=mf
allaolevassa kollaasissa (C/g.soosalu) greten tunnelmat eiliseltä luzernista. Gretellä ei ollut kameraa...
20081031
Sirja ja Kolkatan vesi
intia! hui hai on takana päin.
Kaksi viikkoa sitten paketoin sirjan junaan baselista ja valmistelin lähtöä Kolkataan. Sirja tuli sattumalta pahimpaan aikaan: luulin töiden olevan jo ohi, kun studio basel ilmoitti haluavansa laatimieni kolkata-kirjan sivujen lisäksi diaesityksen kaupungin infrastruktuurista. Minulla oli aikaa lauantaiaamusta keskiviikkoaamuun, jolloin esitys pidettäisiin herroille h & dem. Päättelin, että koska Sirjan tulo oli tiedossa aiemmin ja se tapahtuu harvemmin, sen täytyy olla edellä tärkeysjärjestyksessä.
Sirja saapui lauantaiaamuna. Nukuin edeltävänä yönä puolitoista tuntia palautettuani ensimmäisen työni ja heräsin, kun Suomen-kone oli juuri laskeutumassa. Onneksi zürichin lentokenttä on muutaman minuutin junamatkan päässä keskustasta, ja minä olen aivan keskustassa: kiirehdin lähes ajoissa pelastamaan Sirjan puheliaalta liikemieheltä, joka oli luvannut saattaa siskon perille.
Viikonloppu oli ylellistä aikaa. Michelle kutsui meidät uuteen asuntoonsa Josefstrasselle, jolla oli aina halunnut asua. M intoili uudesta mansikkapaidastaan, johon oli kuluttanut viimeiset rahansa. Minä ja Sirja olimme kierrelleet aamupäivän Bürkliplatzin kirpputorilla löytämättä mitään sen kummempaa, edes pientä aarrelipastoa huoneeseeni. Myöhemmin Sirja tosin osti kauniin vihreän takin, mutta rahat eivät olleet vaarassa loppua, päin vastoin: Sirja kustansi minulle ruokatarvikkeita, joilla selvisin Intiaan lähtöön asti. Äiti ja isä saivat kuittikokoelman kotiinpaluun jälkeen.
Näin Zürichin ensi kertaa matkalaisen silmin, kun Sirja tuli käymään. Kiireistä huolimatta innostuin lukemaan NY Timesin matkablogia ja kaupunkioppaita, jotka kertoivat uuden kotikaupunkini underground-klubeista, secondhand-aarreaitoista ja parhaista vaellusreiteistä. En ollut nähnyt näistä mitään: undergroud-elämäni rajoittui Helsinki-klubin ulkopuolelta tarkasteluun sekä satunnaiseen kirpparidiskoon ratahalleilla. Olin käynyt Bürkliplatzilla ja Josefstrassella käytettyjen tavaroiden paratiiseissa, mutta minulla oli aina kiire löytää jokin tarvekalu Brockenhausista tai hoppu virastoon.
Sirjan kanssa tein tulevaisuuttani koskevan päätöksen. Teimme tutkimusvierailun Vorwerkiin, teollisuuskommuuniin, sillä olin saanut edellisellä viikolla kutsun muuttaa takaisin kun Sandra lähtee. Valitsimme ajankohdaksi sunnuntaibrunssin, ja kävi ilmi, että vain Sandra ja Andreas olisivat paikalla. Olin iloinen: vaikka Sirja ei nyt näkisikään wg:n elämää arkisellaan, voisin jutella Sandran kanssa puoluettomasti halliasunnon hyvistä ja huonoista puolista.
Teimme runsaimman brunssin, jonka olen tavannut. Caspar oli saanut matkalaukullisen kaurahiutaleita tanskalaisilta kavereiltaan, joten keitimme puuroa. Minä ja Sirja toimme kokonaisen brunssin ainekset, samoin Sandra ja Andreas, ja lisäksi Benin aamupalatarvikkeet olivat yhä tarjolla. Jo vierailun alkuhetkinä tiesin, etten muuttaisi takaisin. Benin lähtö näkyi Vorwerkissa: pöytä oli paossa keittiön puolella, keittiötarvikkeet kadonneet Benin mukana, tavarat hujan hajan ja syksyinen viima pyrki sisään. Meillä oli kotoisaa brussin ääressä, mutta olimme kaikki saapuneet samalla ovenavauksella: muutoin Vorwerk on viikonloppuisin tyhjä ja vilpoinen. En juuri kysellyt hyvistä ja huonoista puolista, puhuimme mieluummin Ruotsin kuninkaasta ja kauniista Japanin paviljongista. Sandra tiesi kysymättä, mitä päättäisin.
Lähetin Ursinalle päätökseni sähköpostilla Sirjan lähdettyä, ja sain vastauksena kutsun seuraaviin jameihin.
Hienoin kokemus Sirjan kanssa oli Seebad Enge. Olin ajatellut, että kiireisenä iltana Sirja voisi käydä hieronnassa jossakin lähellä samalla kun puurran kotona. Kun tutkin tarjontaa, löysin järvikylpylä Engen: www.tonttu.ch. En aluksi ymmärtänyt yhteyttä tonttuihin, mutta innostuin valokuvista: sauna kelluu vedessä ja on valaistu kuin paraskin disko! Ehdotin iltasaunaa Sirjalle, ja varasimme myös hieronnat sunnuntai-illaksi.
Kävi ilmi, että kelluva ja kaunis Seebad on suomalaisuuden mekka Zürichissa. Www-tonttu ei suinkaan ole sattumaa vaan viittaus saunatonttuun, jokainen kyltti on käännetty suomeksi ja lauantaisin seebad pitää vihta-teemailtoja. Olimme hurmaantuneita. Seebad oli yhtä aikaa huvittava ja ällistyttävän kaunis paikka. Tunnelma oli irrallinen kaupungin muodollisesta kiireestä: lapset ja aikuiset tepastelivat alasti puulaitureilla atriumaltaan suojissa saunaan, altaaseen, pikkubaariin ja takaisin. Emme lopulta menneet uimaan nuhaisina, mutta istuin pitkään terassilla katselemassa keinuvia jollia ja kaupungin valoraitaa. Tänne tulisin takaisin.
Sirja lähti pakettina Baselista, ja minä palasin valmistelemaan esitystäni. Làhdimme Anssin kanssa vielä illalla kiipeilemään - en keksinyt kummempaa tekemistä enää seitsemän jälkeen. Olin valmis etuajassa! Tullessamme kotiin löysin hassun tietokirjasen Anssin kadulta divarin edestä: "Kampf um das Wasser" ("mein Kampf", ajattelin - minulla ja Annabelilla on aiheena Kolkatan vesi). Siitä tiesin, että esityksestä ja koko tutkimusruljanssista tulisi hauskaa. Otin kirjasen mukaani, se oli selvästi tarkoitettu minulle.
JH piti vesiesityksestä. Lauantaiaamuna lähdimme Kolkataan. Siitä nukuttuani.
Kaksi viikkoa sitten paketoin sirjan junaan baselista ja valmistelin lähtöä Kolkataan. Sirja tuli sattumalta pahimpaan aikaan: luulin töiden olevan jo ohi, kun studio basel ilmoitti haluavansa laatimieni kolkata-kirjan sivujen lisäksi diaesityksen kaupungin infrastruktuurista. Minulla oli aikaa lauantaiaamusta keskiviikkoaamuun, jolloin esitys pidettäisiin herroille h & dem. Päättelin, että koska Sirjan tulo oli tiedossa aiemmin ja se tapahtuu harvemmin, sen täytyy olla edellä tärkeysjärjestyksessä.
Sirja saapui lauantaiaamuna. Nukuin edeltävänä yönä puolitoista tuntia palautettuani ensimmäisen työni ja heräsin, kun Suomen-kone oli juuri laskeutumassa. Onneksi zürichin lentokenttä on muutaman minuutin junamatkan päässä keskustasta, ja minä olen aivan keskustassa: kiirehdin lähes ajoissa pelastamaan Sirjan puheliaalta liikemieheltä, joka oli luvannut saattaa siskon perille.
Viikonloppu oli ylellistä aikaa. Michelle kutsui meidät uuteen asuntoonsa Josefstrasselle, jolla oli aina halunnut asua. M intoili uudesta mansikkapaidastaan, johon oli kuluttanut viimeiset rahansa. Minä ja Sirja olimme kierrelleet aamupäivän Bürkliplatzin kirpputorilla löytämättä mitään sen kummempaa, edes pientä aarrelipastoa huoneeseeni. Myöhemmin Sirja tosin osti kauniin vihreän takin, mutta rahat eivät olleet vaarassa loppua, päin vastoin: Sirja kustansi minulle ruokatarvikkeita, joilla selvisin Intiaan lähtöön asti. Äiti ja isä saivat kuittikokoelman kotiinpaluun jälkeen.
Näin Zürichin ensi kertaa matkalaisen silmin, kun Sirja tuli käymään. Kiireistä huolimatta innostuin lukemaan NY Timesin matkablogia ja kaupunkioppaita, jotka kertoivat uuden kotikaupunkini underground-klubeista, secondhand-aarreaitoista ja parhaista vaellusreiteistä. En ollut nähnyt näistä mitään: undergroud-elämäni rajoittui Helsinki-klubin ulkopuolelta tarkasteluun sekä satunnaiseen kirpparidiskoon ratahalleilla. Olin käynyt Bürkliplatzilla ja Josefstrassella käytettyjen tavaroiden paratiiseissa, mutta minulla oli aina kiire löytää jokin tarvekalu Brockenhausista tai hoppu virastoon.
Sirjan kanssa tein tulevaisuuttani koskevan päätöksen. Teimme tutkimusvierailun Vorwerkiin, teollisuuskommuuniin, sillä olin saanut edellisellä viikolla kutsun muuttaa takaisin kun Sandra lähtee. Valitsimme ajankohdaksi sunnuntaibrunssin, ja kävi ilmi, että vain Sandra ja Andreas olisivat paikalla. Olin iloinen: vaikka Sirja ei nyt näkisikään wg:n elämää arkisellaan, voisin jutella Sandran kanssa puoluettomasti halliasunnon hyvistä ja huonoista puolista.
Teimme runsaimman brunssin, jonka olen tavannut. Caspar oli saanut matkalaukullisen kaurahiutaleita tanskalaisilta kavereiltaan, joten keitimme puuroa. Minä ja Sirja toimme kokonaisen brunssin ainekset, samoin Sandra ja Andreas, ja lisäksi Benin aamupalatarvikkeet olivat yhä tarjolla. Jo vierailun alkuhetkinä tiesin, etten muuttaisi takaisin. Benin lähtö näkyi Vorwerkissa: pöytä oli paossa keittiön puolella, keittiötarvikkeet kadonneet Benin mukana, tavarat hujan hajan ja syksyinen viima pyrki sisään. Meillä oli kotoisaa brussin ääressä, mutta olimme kaikki saapuneet samalla ovenavauksella: muutoin Vorwerk on viikonloppuisin tyhjä ja vilpoinen. En juuri kysellyt hyvistä ja huonoista puolista, puhuimme mieluummin Ruotsin kuninkaasta ja kauniista Japanin paviljongista. Sandra tiesi kysymättä, mitä päättäisin.
Lähetin Ursinalle päätökseni sähköpostilla Sirjan lähdettyä, ja sain vastauksena kutsun seuraaviin jameihin.
Hienoin kokemus Sirjan kanssa oli Seebad Enge. Olin ajatellut, että kiireisenä iltana Sirja voisi käydä hieronnassa jossakin lähellä samalla kun puurran kotona. Kun tutkin tarjontaa, löysin järvikylpylä Engen: www.tonttu.ch. En aluksi ymmärtänyt yhteyttä tonttuihin, mutta innostuin valokuvista: sauna kelluu vedessä ja on valaistu kuin paraskin disko! Ehdotin iltasaunaa Sirjalle, ja varasimme myös hieronnat sunnuntai-illaksi.
Kävi ilmi, että kelluva ja kaunis Seebad on suomalaisuuden mekka Zürichissa. Www-tonttu ei suinkaan ole sattumaa vaan viittaus saunatonttuun, jokainen kyltti on käännetty suomeksi ja lauantaisin seebad pitää vihta-teemailtoja. Olimme hurmaantuneita. Seebad oli yhtä aikaa huvittava ja ällistyttävän kaunis paikka. Tunnelma oli irrallinen kaupungin muodollisesta kiireestä: lapset ja aikuiset tepastelivat alasti puulaitureilla atriumaltaan suojissa saunaan, altaaseen, pikkubaariin ja takaisin. Emme lopulta menneet uimaan nuhaisina, mutta istuin pitkään terassilla katselemassa keinuvia jollia ja kaupungin valoraitaa. Tänne tulisin takaisin.
Sirja lähti pakettina Baselista, ja minä palasin valmistelemaan esitystäni. Làhdimme Anssin kanssa vielä illalla kiipeilemään - en keksinyt kummempaa tekemistä enää seitsemän jälkeen. Olin valmis etuajassa! Tullessamme kotiin löysin hassun tietokirjasen Anssin kadulta divarin edestä: "Kampf um das Wasser" ("mein Kampf", ajattelin - minulla ja Annabelilla on aiheena Kolkatan vesi). Siitä tiesin, että esityksestä ja koko tutkimusruljanssista tulisi hauskaa. Otin kirjasen mukaani, se oli selvästi tarkoitettu minulle.
JH piti vesiesityksestä. Lauantaiaamuna lähdimme Kolkataan. Siitä nukuttuani.
20081003
eth hönggerberg
Kurssimarkkinat alkoivat puolitoista viikkoa sitten.
Ilmoittautuminen muille kuin studiokursseille on käynnissä koko ensimmäisen kuukauden. Kriittinen opiskelijamassa palloilee luennolta toiselle vertaillen opettajien karismaa, tämänvuotisia luentovierailijoita, tehtäviä ja opintopisteiden määriä. Hillun mukana, koska en halua joutua huonommille kursseille kuin muut.
Minulla on sentään joitakin etuja: voin valita rusinat ja kermat kursseista, sillä en tarvitse niiden opintopisteitä! ha!
Haahuilu ETH Hönggerbergin auditorioissa on tuottanut mielenkiintoisia tuloksia. Alla kaksi poimintaa: low-ex -tekniikkaa maisemaluokassa ja robottikurssi. Low-ex on se palanen, joka TKK:n arkkitehtuuriopinnoista puuttuu! Hieno lyhenne kätkee kokeellisen rakennusfysiikan kurssin, jolla käytetään työkaluina erilaisia building performance -laskureita omien harjoitustöiden todellisen kulutuksen (hinnan, lämpötalouden, kuljetuskustannusten, päästöjen) laskemiseksi. Ohjelmia kehitetään samalla, ja tavoitteena on luoda arkkitehtikunnan ja -koulutuksen käyttöön helppo työkalu jolla ymmärtää kestävän rakentamisen realiteetit. whuu! Kurssi on vaativa, mutta onneksi ryhmäni on sveitsiläisen kunnianhimon kärkeä: Arend ja Alex vaativat ja tuottavat varmasti vain parasta.
Robottikurssi on oikeastaan huijausta, jätin sen. Se oli liian vaikea. Robottikurssin vetäjä on alla kuvattu veijari. Veijari aloitti ensimmäisen luentosession kaivelemalla laboratorion kaapeita erikokoisia robotteja ja sensorilevyjä, kertomalla epäonnistuneista mutta joskus vielä menestyvistä robotiikkakokeistaan ja haromalla ilmaa käsillään. Ensimmäisen tunnin aikana veijari ei maininnut mitään arkkitehtuuriin liittyvää, ja ainakin kolmasosa opiskelijoista pakeni tänä aikana ovenraosta käytävään. Minä ja Grete istuimme sitkeästi labrassa, ja tunnin jälkeen veijari totesikin: "mm, nämähän olivat tietysti vain minun lelujani. Te voitte sitten tehdä omia arkkitehti-juttujanne, kunhan kerrotte ajoissa montako sensoria tarvitaan!" Yritin osallistua kurssille tarkkailijana, mutta veijari sanoi, että kyllä minun pitää itse rakennella. Harkitsin vakavasti, mutta kilpaileva kurssi kaupunkiutopian ohjelmoinnista vei voiton. Veijaria en silti unohda!
Luulen nyt päätyneeni tarkkaan valituille, kaupunkipainotteisille kursseille. (Rakennan Zürichistä Delftiä, hyvin tuloksin!) Hollantilaisen kaupunkigurun Kees Christiaansen luennot eivät ole tuottaneet pettymystä! Toivon saavani enemmänkin maistiaisia Christiaansesta, sillä harkitsen häntä kevään studio-senseiksi. Tommi, Keesin suomalainen assari, täytyy vielä haastatella - vakoilin jo kerran tutkijahuoneen hyllyjen välistä.
Olen kotiutumassa et-huippuyliopistoon. Pyörällä päästäni, varmana että mokaan jotakin, mutta varmempana että jotain opinkin.
Ilmoittautuminen muille kuin studiokursseille on käynnissä koko ensimmäisen kuukauden. Kriittinen opiskelijamassa palloilee luennolta toiselle vertaillen opettajien karismaa, tämänvuotisia luentovierailijoita, tehtäviä ja opintopisteiden määriä. Hillun mukana, koska en halua joutua huonommille kursseille kuin muut.
Minulla on sentään joitakin etuja: voin valita rusinat ja kermat kursseista, sillä en tarvitse niiden opintopisteitä! ha!
Haahuilu ETH Hönggerbergin auditorioissa on tuottanut mielenkiintoisia tuloksia. Alla kaksi poimintaa: low-ex -tekniikkaa maisemaluokassa ja robottikurssi. Low-ex on se palanen, joka TKK:n arkkitehtuuriopinnoista puuttuu! Hieno lyhenne kätkee kokeellisen rakennusfysiikan kurssin, jolla käytetään työkaluina erilaisia building performance -laskureita omien harjoitustöiden todellisen kulutuksen (hinnan, lämpötalouden, kuljetuskustannusten, päästöjen) laskemiseksi. Ohjelmia kehitetään samalla, ja tavoitteena on luoda arkkitehtikunnan ja -koulutuksen käyttöön helppo työkalu jolla ymmärtää kestävän rakentamisen realiteetit. whuu! Kurssi on vaativa, mutta onneksi ryhmäni on sveitsiläisen kunnianhimon kärkeä: Arend ja Alex vaativat ja tuottavat varmasti vain parasta.
Robottikurssi on oikeastaan huijausta, jätin sen. Se oli liian vaikea. Robottikurssin vetäjä on alla kuvattu veijari. Veijari aloitti ensimmäisen luentosession kaivelemalla laboratorion kaapeita erikokoisia robotteja ja sensorilevyjä, kertomalla epäonnistuneista mutta joskus vielä menestyvistä robotiikkakokeistaan ja haromalla ilmaa käsillään. Ensimmäisen tunnin aikana veijari ei maininnut mitään arkkitehtuuriin liittyvää, ja ainakin kolmasosa opiskelijoista pakeni tänä aikana ovenraosta käytävään. Minä ja Grete istuimme sitkeästi labrassa, ja tunnin jälkeen veijari totesikin: "mm, nämähän olivat tietysti vain minun lelujani. Te voitte sitten tehdä omia arkkitehti-juttujanne, kunhan kerrotte ajoissa montako sensoria tarvitaan!" Yritin osallistua kurssille tarkkailijana, mutta veijari sanoi, että kyllä minun pitää itse rakennella. Harkitsin vakavasti, mutta kilpaileva kurssi kaupunkiutopian ohjelmoinnista vei voiton. Veijaria en silti unohda!
Luulen nyt päätyneeni tarkkaan valituille, kaupunkipainotteisille kursseille. (Rakennan Zürichistä Delftiä, hyvin tuloksin!) Hollantilaisen kaupunkigurun Kees Christiaansen luennot eivät ole tuottaneet pettymystä! Toivon saavani enemmänkin maistiaisia Christiaansesta, sillä harkitsen häntä kevään studio-senseiksi. Tommi, Keesin suomalainen assari, täytyy vielä haastatella - vakoilin jo kerran tutkijahuoneen hyllyjen välistä.
Olen kotiutumassa et-huippuyliopistoon. Pyörällä päästäni, varmana että mokaan jotakin, mutta varmempana että jotain opinkin.
20081002
bordelli
Olen erehtynyt.
Kaikki musisointi ja melu kadullani ei johdukaan monikulttuurisesta ilmapiiristä ja muslimien rukouskutsuista. Jonakin viime viikon iltana, kun Rauati tuli kotiin, hän hiipi saman tien sammuttamaan kaikki valot ja pyysi minut ikkunaan. Kadulla parveili porukkaa, kuten yleensäkin - ajattelin aina, että se johtuu jostakin itämaisesta kokoontumistavasta. Kun tutkin porukkaa hieman, huomasin, että kaikki olivat miehiä.
"Sie schauen an die Frauen." Rauati virnisteli minulle, ja totta: meitä seuraavasta ikkunasta kajasti hieman punaista valoa. Saatoin nähdä vähäpukeiset leidit vain vastapäisten ikkunoiden heijastuksista, mutta valot hahmottuivat paremmin. Niitä oli ainakin kolmessa kerroksessa, koko talon leveydeltä.
Seuraavana päivänä tutkin bordellia ulkopuolelta. Se on varmasti koko kerrostaloviipaleen kokoinen, ovessa lukee "Solarium, sex, love". Kaikki kadun nahkavaatekaupat saivat samalla uuden vivahteen. Asun päivisin piiloutuvalla punaisten lyhtyjen alueella! Pohdimme Rauatin kanssa, pitäisikö läpällä hankkia olkkariin punainen lamppu.
Kaikki musisointi ja melu kadullani ei johdukaan monikulttuurisesta ilmapiiristä ja muslimien rukouskutsuista. Jonakin viime viikon iltana, kun Rauati tuli kotiin, hän hiipi saman tien sammuttamaan kaikki valot ja pyysi minut ikkunaan. Kadulla parveili porukkaa, kuten yleensäkin - ajattelin aina, että se johtuu jostakin itämaisesta kokoontumistavasta. Kun tutkin porukkaa hieman, huomasin, että kaikki olivat miehiä.
"Sie schauen an die Frauen." Rauati virnisteli minulle, ja totta: meitä seuraavasta ikkunasta kajasti hieman punaista valoa. Saatoin nähdä vähäpukeiset leidit vain vastapäisten ikkunoiden heijastuksista, mutta valot hahmottuivat paremmin. Niitä oli ainakin kolmessa kerroksessa, koko talon leveydeltä.
Seuraavana päivänä tutkin bordellia ulkopuolelta. Se on varmasti koko kerrostaloviipaleen kokoinen, ovessa lukee "Solarium, sex, love". Kaikki kadun nahkavaatekaupat saivat samalla uuden vivahteen. Asun päivisin piiloutuvalla punaisten lyhtyjen alueella! Pohdimme Rauatin kanssa, pitäisikö läpällä hankkia olkkariin punainen lamppu.
20080924
Yö
Olen alkanut valvoa öisin. Palaan Suomen rytmiin, hiljalleen. Eilen tutkin junia Venetsiaan, tiistain ensimmäiset tunnit kokosin paniikissa indesign-esitystä välikritiikkiin; sunnuntaina istuin ensimmäistä iltaa Rauatin kanssa ja lauantain kukuin Martinilla Baselissa. Sitä edeltävinä iltoina oli juhlat, jos jotkin, yleensä turhahkot.
Yö Zürichissä on rauhallinen: aivan kuin Helsingissä. Mikään liikenneväline ei kulje kello yhden jälkeen (siksi lainasin pyörän gretelle viime perjantaina kello 3:30). Keskellä yötä voi käyskennellä tyhjillä kaduilla ja tutkia milloin mihinkin kahlittuja pyöriä. Kun ohittaa pienen rakennustyömaan, roskalavalta voi poimia hyvän laudanpalan. Kanavalla ei ole ketään, edes vakiohumalaisia, vaan puusilta natisee yksin keskikaupungin yössä. Jos sataa, voi istua kalliin briossikahvilan autiolle terassille odottamaan parempaa iskuhetkeä.
Viime viikolla sain harjoitusta yösuunnistuksessa. Tällä viikolla en pääse kokeilemaan, sillä ostin meille eräänä öistä junaliput Venetsiaan. A ilmestyy paikalle huomenna.
Yö Zürichissä on rauhallinen: aivan kuin Helsingissä. Mikään liikenneväline ei kulje kello yhden jälkeen (siksi lainasin pyörän gretelle viime perjantaina kello 3:30). Keskellä yötä voi käyskennellä tyhjillä kaduilla ja tutkia milloin mihinkin kahlittuja pyöriä. Kun ohittaa pienen rakennustyömaan, roskalavalta voi poimia hyvän laudanpalan. Kanavalla ei ole ketään, edes vakiohumalaisia, vaan puusilta natisee yksin keskikaupungin yössä. Jos sataa, voi istua kalliin briossikahvilan autiolle terassille odottamaan parempaa iskuhetkeä.
Viime viikolla sain harjoitusta yösuunnistuksessa. Tällä viikolla en pääse kokeilemaan, sillä ostin meille eräänä öistä junaliput Venetsiaan. A ilmestyy paikalle huomenna.
20080922
20080919
Studio Basel tutkii
Studio Baselin tähtiopinnot ovat vieneet kaiken aikani. Istun Häringstrassen keittiössä ensimmäistä kertaa rauhassa ja yksin: minulla on vielä viisitoista minuuttia ennen lähtöä Greten luokse.
Studio Basel tutkii. Studio Basel ei suunnittele. Studio Basel tekee hitosti duunia, mieluiten yötä päivää, ja mainitsee aina lähteet. Studio Basel tuottaa vain täydellistä grafiikkaa, joka on tehty Adoben Illustrator CS3:lla, tarjolla opiskelijoille ilmaiseksi Mac-versiona. Pc:llä saa työskennellä Studio Baselissa, mutta miksi kukaan työskentelisi? - Mac on huomattavasti helpompi ja tyylikkäämpi työväline. Studio Baselissa on espressokone, jota kaikki saavat käyttää ilmaiseksi. Vissyvesi maksaa puolitoista frangia, mutta sitä on aina tarjolla, koska tulemme niin kaukaa. Studio Baselissa tehdyt projektit ovat koulun omaisuutta, joten mitään tuloksia ei saa julkaista ennen lopullisen kirjan julkaisuhetkeä. Portfolioon saa liittää kuvia omasta projektistaan Studio Baselissa - kunhan mainitsee Studio Baselin.
Studio Basel on todellisuudessakin siisti paikka. Viipalemainen uudisrakennus kurkistaa kolostaan vanhan korttelin sisämaailmaan: näen työpöytäni ikkunasta vanhan Baselin katot. Opettajat ovat rentoja; itse Pierre deM oli paikalla koko johdantopäivän ja tarjosi lounaan Baselin saksalaisen naapurin, Freiburgin, näköalaravintolassa; Kalkutan-matka häämöttää kolmen viikon päässä ja tutkimusaiheet ovat todella huiseja. Tähtiopintojen leima on kuitenkin myös taakka: opettajilla on paineita saada meidät työskentelemään limat niskassa alkuhetkestä saakka. Kaupunki- tai mikään muukaan tutkimus ei voi perustua siihen, että odotetaan huipputuloksia; tutkimus on tutkimusta ja tulokset mitä ovat! Haluaisin saada aikaan ullakon kaivelun ilmapiirin, mutta siitä tulee vaikeaa. Tällä hetkellä ilmapiirissä on häivähdyksiä kilpailua, hemostunutta innostuneisuutta ja kanssatutkijoiden tutkintaa.
Kanssatutkijat ovat hauskoja, suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia opiskelijoita. Lähes kaikki puhuvat saksaa - kaikki paitsi virolainen Grete ja ruotsalainen Karl. Grete ja Karl ovat sattumalta ensimmäiset tuttuni - maantieteellisesti läheisimmät ja tällä hetkellä myös henkisesti kuin vanhat ystävät. Eilen vein Greten vanhaan teollisuusasuntooni sellojameihin, ja ajoimme sateisen kaupungin läpi takaisin kotiin. Löysin rakennustyömaan roskiksesta metallikorin, ja päätin kysyä Sandralta paikkaa teollisuuswg:ssä tammikuusta alkaen. Minulla on jo ikävä takaisin.
Kello on kahdeksan. Joku alkoi juuri laulaa yksinkertaista itämaista rukousta vastapäisellä parvekkeella. Sammutin radio Zuriseen, etten sotkisi mystistä hetkeä.
Hetken päästä muistin, että ajattelin samoin tullessani kotiin kuudelta: silloin soivat Grossmünsterin kirkonkellot mystisesti kumisten. Lähden alas kutsuvan pimeään keskustaan.
Studio Basel tutkii. Studio Basel ei suunnittele. Studio Basel tekee hitosti duunia, mieluiten yötä päivää, ja mainitsee aina lähteet. Studio Basel tuottaa vain täydellistä grafiikkaa, joka on tehty Adoben Illustrator CS3:lla, tarjolla opiskelijoille ilmaiseksi Mac-versiona. Pc:llä saa työskennellä Studio Baselissa, mutta miksi kukaan työskentelisi? - Mac on huomattavasti helpompi ja tyylikkäämpi työväline. Studio Baselissa on espressokone, jota kaikki saavat käyttää ilmaiseksi. Vissyvesi maksaa puolitoista frangia, mutta sitä on aina tarjolla, koska tulemme niin kaukaa. Studio Baselissa tehdyt projektit ovat koulun omaisuutta, joten mitään tuloksia ei saa julkaista ennen lopullisen kirjan julkaisuhetkeä. Portfolioon saa liittää kuvia omasta projektistaan Studio Baselissa - kunhan mainitsee Studio Baselin.
Studio Basel on todellisuudessakin siisti paikka. Viipalemainen uudisrakennus kurkistaa kolostaan vanhan korttelin sisämaailmaan: näen työpöytäni ikkunasta vanhan Baselin katot. Opettajat ovat rentoja; itse Pierre deM oli paikalla koko johdantopäivän ja tarjosi lounaan Baselin saksalaisen naapurin, Freiburgin, näköalaravintolassa; Kalkutan-matka häämöttää kolmen viikon päässä ja tutkimusaiheet ovat todella huiseja. Tähtiopintojen leima on kuitenkin myös taakka: opettajilla on paineita saada meidät työskentelemään limat niskassa alkuhetkestä saakka. Kaupunki- tai mikään muukaan tutkimus ei voi perustua siihen, että odotetaan huipputuloksia; tutkimus on tutkimusta ja tulokset mitä ovat! Haluaisin saada aikaan ullakon kaivelun ilmapiirin, mutta siitä tulee vaikeaa. Tällä hetkellä ilmapiirissä on häivähdyksiä kilpailua, hemostunutta innostuneisuutta ja kanssatutkijoiden tutkintaa.
Kanssatutkijat ovat hauskoja, suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia opiskelijoita. Lähes kaikki puhuvat saksaa - kaikki paitsi virolainen Grete ja ruotsalainen Karl. Grete ja Karl ovat sattumalta ensimmäiset tuttuni - maantieteellisesti läheisimmät ja tällä hetkellä myös henkisesti kuin vanhat ystävät. Eilen vein Greten vanhaan teollisuusasuntooni sellojameihin, ja ajoimme sateisen kaupungin läpi takaisin kotiin. Löysin rakennustyömaan roskiksesta metallikorin, ja päätin kysyä Sandralta paikkaa teollisuuswg:ssä tammikuusta alkaen. Minulla on jo ikävä takaisin.
Kello on kahdeksan. Joku alkoi juuri laulaa yksinkertaista itämaista rukousta vastapäisellä parvekkeella. Sammutin radio Zuriseen, etten sotkisi mystistä hetkeä.
Hetken päästä muistin, että ajattelin samoin tullessani kotiin kuudelta: silloin soivat Grossmünsterin kirkonkellot mystisesti kumisten. Lähden alas kutsuvan pimeään keskustaan.
Häringstrasse 15 c/o Just
Urkuri valitsi oikein!
Asun nykyään Sushi Californian yläpuolella Häringstrassella, sillikadulla. Sillikatu risteää mukulakivisen Niederdorfstrassen kanssa, jolla Marie ja minä asuimme pari päivää kolme vuotta ja kaksi kuukautta sitten. Se on vanhan keskustan keskeisin katu, ja sille laskeutumiseen kuluu noin minuutti, mukaanlukien ajan porraskäytävässä. Sushi Californian talo on kaupungin parhaalla kadunpätkällä; kaikkialle paitsi kouluun Hönggerbergille ja etäkouluun Baseliin on lyhyt matka.
Huone on suuri. Kaksi ikkunaa; valtava, varmasti kolmelle tarkoitettu lahjasänky; yksi lahjakasvi ja David Bowie ikkunalla Sirjan geometrisen kortin kanssa. Tänään hain Metropolis-julisteen helmimäisestä kaupasta odottaessani pyörän korjausta. Pyörä korjaantui! - pidin sitä yllättävänä, koska en ole löytänyt yhtään halvempaa pyörää koko kaupungista umpimähkäisen ostokseni jälkeen. Se oli varmasti juuri varastettu. Vielä puuttuu kuljetusväline - eilisyönä löysin sopivan metallikorin roskiksesta, tarvitaan enää vain nippusiteitä tai metallityöpaja.
Muutin tiistaiaamuna. Maanantain kärvistelin tulisilla hiilillä urkurin päätöstä odotellessani, ja sunnuntaina osallistuin ratkaisevaan survivorsiin. Jakso sujui kankeasti. Tulin paikalle kohteliaasti viinipullon kanssa, ja urkuri otti minut vastaan toisen - jo valitun - asukkaan kanssa. Yllätyin käänteestä. Olin kuitenkin iloinen, ettei paikalla ollut vielä muita tarjokkaita kolmanteen huoneeseen: pian kävi ilmi, että minut oli kutsunuttu varttia ennen kolmatta ehdokasta. Ojensin pullon urkurille, ja autoin Rauatia mittaamaan tulevaa huonettaan. Mitatessani sain selville kaikenlaista: Rauati muuttaa Baselista, on juuri valmistunut media-jostakin ja saanut työpaikan Zürichistä; Rauatin äiti on kotoisin Indonesiasta, mutta Rauati on syntynyt Sveitsissä; Rauatin poikaystävä on ulkomaan harjoittelussa New Yorkissa ja siksi Rauati voi asua WG:ssä; muutoin Rauati asuisi ilman muuta kaksin poikaystävänsä kanssa. Sain selville myös, että Rauati käyttää hiustenkuivaajaa ja omistaa paljon astioita, jotka on oikeastaan tarkoitettu häälahjoiksi. Rauati ei kuitenkaan ole naimisissa, mutta aikoo kyllä hankkiutua naimisiin, kunhan poikaystävä palaa. Silloin hankitaan uudet häälahjat.
Rauati ja minä mittasimme hetken, ja siirryimme sitten keittiö-olohuoneeseen. En mitannut mitään toisessa huoneessa, sillä se tuntui hieman liian itsevarmalta. Sanoin, etten tarvitse mittoja, kun ei ole huonekalujakaan. Se oli totta.
Keittiö-olohuone on lähes yhtä tyhjillään kuin kaksi asuinhuonetta. Urkurilla ei ollut sohvaa, istuimia eikä astioita. Sen sijaan että olisi tarjonnut illallista, urkuri kaivoi vanhoja viinirypäleitä kaapista ja tarjosi niitä muovipussista. Söimme viinirypäleitä ja viiniä. Urkuri ehdotti, että menisimme yhdessä katsomaan sohvaa. Rauati sanoi, että haluaisi seinälle ehkä street artia. Pohdin, voinko vielä antaa minkäänlaisia lausuntoja, kun tulevaisuuteni asunnossa ei ole varma.
Pian kolmas tarjokas ilmestyi. Aasialaisnainen, jonka tunnistin heti ovelta; olin tavannut saman kilpailijattaren luksusasunnossa Heinrichstrassen design-korttelissa. Unohdin aasiattaren nimen heti. Kaadoimme lisää viiniä, mutta survivors ei lähtenyt käyntiin verisissä tunnelmissa. Aasiatar naurahteli vaikeaselkoisella berninmurteella, Rauati kyseli hiustenkuivaajasta ja urkuri palautti keskustelun säännöllisesti suomalaiseen koulujärjestelmään. Yritin keskustella lähinnä Rauatin kanssa, sillä tapaamisessa oli kyse uusien kanssa-asukkaiden yhteistapaamisesta. Tajusin jo sunnuntai-iltana, mikä olisi suurin ongelmani unelmahuoneessa: Rauati ja urkuri ovat molemmat siistejä, aikuisia ihmisiä. Mutta minä - minä en ole siisti aikuinen ihminen. Näin kyllä pienet rätit kypyhuoneessa, tarkkaan asetellut suojapaperit tyhjien huoneiden lattioilla ja kliinisen tyhjän tiskipöydän, mutta sivuutin pikkuseikat keskittämällä ajatukseni kauniiseen huoneeseen ja sen sijaintiin.
Muutin tiistaiaamuna. Urkuri soitti ja kertoi, että molemmat pitivät minua sopivana kanssa-asukkaana. Niinpä teollisuushallin uusin vieras Michelle auttoi minua kantamaan turkoosin matkalaukun ja muut nyssäkät Sandran nurkasta keskustaan. Michelle oli tullut maanantaina asunnonhakuun Bochumista, missä taidehistorian opinnot olivat loppuneet edellisenä keväänä. Michelle puhuu vilkasta hochdeutschia kovaa ja jatkuvasti: siitä, millaisia ihmisiä oli tavannut asuntonäytöissä; siitä, millaiset saappat haluaisi ostaa; siitä, miten olen ensimmäinen ystävä Michellen tulevassa kotikaupungissa; siitä, kuinka yllättäen Michellen zürichiläinen poikaystävä oli kesän lopussa muuttanut mielensä ja halunnut erota. Michelle auttoi minua kantamaan tavarat ja keskusteli urkurin kanssa puolitoista tuntia, niin että sain matkalaukkuni puretuksi - ensimmäisen kerran pakattuani sen kaksi viikkoa sitten Ruusulankadulla.
Nukuin ensimmäisen yön paljaassa huonessa kolmen hengen sängyssä punaisessa makuuupussissani. Ehdin ajatella huonetta sen verran, että kävin valtavassa Brockenhausissa - käytettyjen tavaroiden paratiisissa - ostamassa tuntemattoman puisen esineen ripustaakseni siihen vaatteita. Sitten nukahdin valmistautuakseni seuraaviin haasteisiin: keskiviikkoaamuna ajaisin kahdeksan junalla Baseliin aloittaakseni Studio Baselin tähtiopinnot.
Asun nykyään Sushi Californian yläpuolella Häringstrassella, sillikadulla. Sillikatu risteää mukulakivisen Niederdorfstrassen kanssa, jolla Marie ja minä asuimme pari päivää kolme vuotta ja kaksi kuukautta sitten. Se on vanhan keskustan keskeisin katu, ja sille laskeutumiseen kuluu noin minuutti, mukaanlukien ajan porraskäytävässä. Sushi Californian talo on kaupungin parhaalla kadunpätkällä; kaikkialle paitsi kouluun Hönggerbergille ja etäkouluun Baseliin on lyhyt matka.
Huone on suuri. Kaksi ikkunaa; valtava, varmasti kolmelle tarkoitettu lahjasänky; yksi lahjakasvi ja David Bowie ikkunalla Sirjan geometrisen kortin kanssa. Tänään hain Metropolis-julisteen helmimäisestä kaupasta odottaessani pyörän korjausta. Pyörä korjaantui! - pidin sitä yllättävänä, koska en ole löytänyt yhtään halvempaa pyörää koko kaupungista umpimähkäisen ostokseni jälkeen. Se oli varmasti juuri varastettu. Vielä puuttuu kuljetusväline - eilisyönä löysin sopivan metallikorin roskiksesta, tarvitaan enää vain nippusiteitä tai metallityöpaja.
Muutin tiistaiaamuna. Maanantain kärvistelin tulisilla hiilillä urkurin päätöstä odotellessani, ja sunnuntaina osallistuin ratkaisevaan survivorsiin. Jakso sujui kankeasti. Tulin paikalle kohteliaasti viinipullon kanssa, ja urkuri otti minut vastaan toisen - jo valitun - asukkaan kanssa. Yllätyin käänteestä. Olin kuitenkin iloinen, ettei paikalla ollut vielä muita tarjokkaita kolmanteen huoneeseen: pian kävi ilmi, että minut oli kutsunuttu varttia ennen kolmatta ehdokasta. Ojensin pullon urkurille, ja autoin Rauatia mittaamaan tulevaa huonettaan. Mitatessani sain selville kaikenlaista: Rauati muuttaa Baselista, on juuri valmistunut media-jostakin ja saanut työpaikan Zürichistä; Rauatin äiti on kotoisin Indonesiasta, mutta Rauati on syntynyt Sveitsissä; Rauatin poikaystävä on ulkomaan harjoittelussa New Yorkissa ja siksi Rauati voi asua WG:ssä; muutoin Rauati asuisi ilman muuta kaksin poikaystävänsä kanssa. Sain selville myös, että Rauati käyttää hiustenkuivaajaa ja omistaa paljon astioita, jotka on oikeastaan tarkoitettu häälahjoiksi. Rauati ei kuitenkaan ole naimisissa, mutta aikoo kyllä hankkiutua naimisiin, kunhan poikaystävä palaa. Silloin hankitaan uudet häälahjat.
Rauati ja minä mittasimme hetken, ja siirryimme sitten keittiö-olohuoneeseen. En mitannut mitään toisessa huoneessa, sillä se tuntui hieman liian itsevarmalta. Sanoin, etten tarvitse mittoja, kun ei ole huonekalujakaan. Se oli totta.
Keittiö-olohuone on lähes yhtä tyhjillään kuin kaksi asuinhuonetta. Urkurilla ei ollut sohvaa, istuimia eikä astioita. Sen sijaan että olisi tarjonnut illallista, urkuri kaivoi vanhoja viinirypäleitä kaapista ja tarjosi niitä muovipussista. Söimme viinirypäleitä ja viiniä. Urkuri ehdotti, että menisimme yhdessä katsomaan sohvaa. Rauati sanoi, että haluaisi seinälle ehkä street artia. Pohdin, voinko vielä antaa minkäänlaisia lausuntoja, kun tulevaisuuteni asunnossa ei ole varma.
Pian kolmas tarjokas ilmestyi. Aasialaisnainen, jonka tunnistin heti ovelta; olin tavannut saman kilpailijattaren luksusasunnossa Heinrichstrassen design-korttelissa. Unohdin aasiattaren nimen heti. Kaadoimme lisää viiniä, mutta survivors ei lähtenyt käyntiin verisissä tunnelmissa. Aasiatar naurahteli vaikeaselkoisella berninmurteella, Rauati kyseli hiustenkuivaajasta ja urkuri palautti keskustelun säännöllisesti suomalaiseen koulujärjestelmään. Yritin keskustella lähinnä Rauatin kanssa, sillä tapaamisessa oli kyse uusien kanssa-asukkaiden yhteistapaamisesta. Tajusin jo sunnuntai-iltana, mikä olisi suurin ongelmani unelmahuoneessa: Rauati ja urkuri ovat molemmat siistejä, aikuisia ihmisiä. Mutta minä - minä en ole siisti aikuinen ihminen. Näin kyllä pienet rätit kypyhuoneessa, tarkkaan asetellut suojapaperit tyhjien huoneiden lattioilla ja kliinisen tyhjän tiskipöydän, mutta sivuutin pikkuseikat keskittämällä ajatukseni kauniiseen huoneeseen ja sen sijaintiin.
Muutin tiistaiaamuna. Urkuri soitti ja kertoi, että molemmat pitivät minua sopivana kanssa-asukkaana. Niinpä teollisuushallin uusin vieras Michelle auttoi minua kantamaan turkoosin matkalaukun ja muut nyssäkät Sandran nurkasta keskustaan. Michelle oli tullut maanantaina asunnonhakuun Bochumista, missä taidehistorian opinnot olivat loppuneet edellisenä keväänä. Michelle puhuu vilkasta hochdeutschia kovaa ja jatkuvasti: siitä, millaisia ihmisiä oli tavannut asuntonäytöissä; siitä, millaiset saappat haluaisi ostaa; siitä, miten olen ensimmäinen ystävä Michellen tulevassa kotikaupungissa; siitä, kuinka yllättäen Michellen zürichiläinen poikaystävä oli kesän lopussa muuttanut mielensä ja halunnut erota. Michelle auttoi minua kantamaan tavarat ja keskusteli urkurin kanssa puolitoista tuntia, niin että sain matkalaukkuni puretuksi - ensimmäisen kerran pakattuani sen kaksi viikkoa sitten Ruusulankadulla.
Nukuin ensimmäisen yön paljaassa huonessa kolmen hengen sängyssä punaisessa makuuupussissani. Ehdin ajatella huonetta sen verran, että kävin valtavassa Brockenhausissa - käytettyjen tavaroiden paratiisissa - ostamassa tuntemattoman puisen esineen ripustaakseni siihen vaatteita. Sitten nukahdin valmistautuakseni seuraaviin haasteisiin: keskiviikkoaamuna ajaisin kahdeksan junalla Baseliin aloittaakseni Studio Baselin tähtiopinnot.
20080915
20080914
20080913
survivors remake08
Sunnuntaina seuraa uusia jaksoja.
Urkuri on kutsunut huomisiltana kylään minut ja kaksi kilpakumppania. Kaksi jää kämppään, yksi heivataan. Peli kulkee niin, että istutaan illallisella ja pohditaan kuinka liittoutua yhden kanssa ja jättää toinen ulkopuoliseksi - samalla tietysti näytetään hymynaamaa urkurin suuntaan. Tilaisuus on urkurin itse keksimä tapa varmistaa, että kaikki asuinkumppanit tulevat toimeen ja ovat valmiita muuttamaan yhteen. Varmasti hauskaa!
(oikeasti olen vähän innoissani)
(ihan kuin olisin telkkarissa)
Tänään ostin hirviöpyörän, joka muistuttaa punaista krokotiilia ja jonka etuvaihteisto ei toimi. Ajattelin virittää ketjun edestä pysyvästi kakkoselle ja hitsata tarakan hirviöön. Koneistoakin löytyy teollisuusmestoilta.
Urkuri on kutsunut huomisiltana kylään minut ja kaksi kilpakumppania. Kaksi jää kämppään, yksi heivataan. Peli kulkee niin, että istutaan illallisella ja pohditaan kuinka liittoutua yhden kanssa ja jättää toinen ulkopuoliseksi - samalla tietysti näytetään hymynaamaa urkurin suuntaan. Tilaisuus on urkurin itse keksimä tapa varmistaa, että kaikki asuinkumppanit tulevat toimeen ja ovat valmiita muuttamaan yhteen. Varmasti hauskaa!
(oikeasti olen vähän innoissani)
(ihan kuin olisin telkkarissa)
Tänään ostin hirviöpyörän, joka muistuttaa punaista krokotiilia ja jonka etuvaihteisto ei toimi. Ajattelin virittää ketjun edestä pysyvästi kakkoselle ja hitsata tarakan hirviöön. Koneistoakin löytyy teollisuusmestoilta.
20080911
TUTKIMUSRETKIÄ
Tänään on ensimmäinen torstai.
Asun Sandran luona. Sandraa ei ole näkynyt pariin päivään, mutta muita kanssa-asujia sitäkin enemmän: nukkumapaikkani on teollisuuskommuunin olohuoneen nurkassa, Sandran yksityistilassa joka vain ei ole huone. Caspar asuu yläpuolellani, Ben yläoikealla ja muut muilla ylä-suunnilla. Olen ainut, joka jää öiksi alakertaan, mutta se johtuukin siitä että olen väliaikainen asukas. Öisin ja toisinaan keskipäivällä (kun muut ovat töissä) voin hiiviskellä ympäriinsä ja kuvitella asuvani täällä yksin: laittaa ruokaa valtavalla kaasuliedellä ja lueskella Benin musiikkilehtiä. Maata sohvalla ja soittaa Bob Marleyta viereisen bordellin asukkaille. Lähteä ulos karmeille teollisuusvessoille ja säikähtää lukinneeni itseni ulkopuolelle.
Asunto on ihana: haluaisin tutkia jokaisen nurkan ja viettää loputtomasti iltoja laittaen raclettea tai mitä tahansa turvallista suurperheen tapaan. Tuntuu kuin olisin käymässä mummun luona; päivisin omilla tutkimusretkilläni ja iltaisin taas takan ääressä. Puoliksi toivon voivani jäädä tänne, mutta toinen puolikas kaipaa jo itsellistä asumista. Haluan omistaa oikeuden olla miten tahansa, kaivella jääkaappia kuin asukas, tulla ja mennä kertomatta kenellekään ja levittää tavarani suureksi läjäksi lattialle. Asua, niinkuin ennenkin. Yksin?
Zürichissä ei asuta yksin. Zürichissä asutaan keski-ikäisten naisten, urkurien ja fetisistien kanssa, jos ei haluta missään nimessä tavalliseen opiskelija-asuntoon.
Huomenna teen päätöksiä.
Asuntoesittelyt ovat ohi, enää en mene mihinkään. Tänään kävin hamppuhuuruisessa kämpässä, jossa pahasti saksaa murtava häiskä otti minut vastaan. Yhtä avoimesti kuin mies esitteli tulevaa plyysimattopäällysteistä huonettani, hän availi ovet omaan huoneeseensa jossa katosta roikkui metalliketjuilla punainen muovisänky varustettuna kahleilla joka kulmassa. Lähetin kohteliaan parin tunnin päästä viestin, että sain jo toisen kämpän.
Eilen tapasin toisen ääripään. Huone kolmikymppisen konsultin luona: 90 neliötä design-korttelissa, bang&olufsen soittamassa kylppäriin musiikkia, kymmenen neliön vaatehuone ja cleaning lady kerran viikossa. En ollut ymmärtänyt, että muutaman sadan erotuksella saisi jotain näin täydellisen erilaista. Minulla olisi ollut siihen varaa. En mennyt.
Kaikki on kallista. Minulla on rahaa, mutta vain täksi vuodeksi. En kuulunut design-asuntoon, koska en kuulu siihen ryhmään, joka normaalisti kuluttaa kuin kolmikymppinen konsultti. Päätin katsoa viimeiset kortit.
Tapasin unelmahuoneen tänään, juuri ennen fetissiasuntoa. Urkurimies vuokrasi kahta huonetta aivan keskustassa, mukulakivisellä Häringsstrassella. Tullessani paikalle ajattelin kohtaavani läävän, koska hinta ja sijainti eivät olleet missään suhteessa: maksaisin puolet konsulttiasunnon vuokrasta huoneesta, joka on kauniilla paikalla aivan keskeisimmässä keskustassa. Asunto oli täydellinen. Kaunis, mutta järkevä. Kaksi kylpyhuonetta kolmelle hengelle, olohuone kävelykadulle ja mitä sopivin kanssa-asukas. Kolmaskin asukas oli yhä haussa, mutta luotan siihen, että urkuri valitsee viisaasti. Luotan, että urkuri valitsee minut.
Tänään pyörittelen ristittyjä sormia, kokkaan Casparin kanssa ja odotan.
Huomenna nähdään.
Asun Sandran luona. Sandraa ei ole näkynyt pariin päivään, mutta muita kanssa-asujia sitäkin enemmän: nukkumapaikkani on teollisuuskommuunin olohuoneen nurkassa, Sandran yksityistilassa joka vain ei ole huone. Caspar asuu yläpuolellani, Ben yläoikealla ja muut muilla ylä-suunnilla. Olen ainut, joka jää öiksi alakertaan, mutta se johtuukin siitä että olen väliaikainen asukas. Öisin ja toisinaan keskipäivällä (kun muut ovat töissä) voin hiiviskellä ympäriinsä ja kuvitella asuvani täällä yksin: laittaa ruokaa valtavalla kaasuliedellä ja lueskella Benin musiikkilehtiä. Maata sohvalla ja soittaa Bob Marleyta viereisen bordellin asukkaille. Lähteä ulos karmeille teollisuusvessoille ja säikähtää lukinneeni itseni ulkopuolelle.
Asunto on ihana: haluaisin tutkia jokaisen nurkan ja viettää loputtomasti iltoja laittaen raclettea tai mitä tahansa turvallista suurperheen tapaan. Tuntuu kuin olisin käymässä mummun luona; päivisin omilla tutkimusretkilläni ja iltaisin taas takan ääressä. Puoliksi toivon voivani jäädä tänne, mutta toinen puolikas kaipaa jo itsellistä asumista. Haluan omistaa oikeuden olla miten tahansa, kaivella jääkaappia kuin asukas, tulla ja mennä kertomatta kenellekään ja levittää tavarani suureksi läjäksi lattialle. Asua, niinkuin ennenkin. Yksin?
Zürichissä ei asuta yksin. Zürichissä asutaan keski-ikäisten naisten, urkurien ja fetisistien kanssa, jos ei haluta missään nimessä tavalliseen opiskelija-asuntoon.
Huomenna teen päätöksiä.
Asuntoesittelyt ovat ohi, enää en mene mihinkään. Tänään kävin hamppuhuuruisessa kämpässä, jossa pahasti saksaa murtava häiskä otti minut vastaan. Yhtä avoimesti kuin mies esitteli tulevaa plyysimattopäällysteistä huonettani, hän availi ovet omaan huoneeseensa jossa katosta roikkui metalliketjuilla punainen muovisänky varustettuna kahleilla joka kulmassa. Lähetin kohteliaan parin tunnin päästä viestin, että sain jo toisen kämpän.
Eilen tapasin toisen ääripään. Huone kolmikymppisen konsultin luona: 90 neliötä design-korttelissa, bang&olufsen soittamassa kylppäriin musiikkia, kymmenen neliön vaatehuone ja cleaning lady kerran viikossa. En ollut ymmärtänyt, että muutaman sadan erotuksella saisi jotain näin täydellisen erilaista. Minulla olisi ollut siihen varaa. En mennyt.
Kaikki on kallista. Minulla on rahaa, mutta vain täksi vuodeksi. En kuulunut design-asuntoon, koska en kuulu siihen ryhmään, joka normaalisti kuluttaa kuin kolmikymppinen konsultti. Päätin katsoa viimeiset kortit.
Tapasin unelmahuoneen tänään, juuri ennen fetissiasuntoa. Urkurimies vuokrasi kahta huonetta aivan keskustassa, mukulakivisellä Häringsstrassella. Tullessani paikalle ajattelin kohtaavani läävän, koska hinta ja sijainti eivät olleet missään suhteessa: maksaisin puolet konsulttiasunnon vuokrasta huoneesta, joka on kauniilla paikalla aivan keskeisimmässä keskustassa. Asunto oli täydellinen. Kaunis, mutta järkevä. Kaksi kylpyhuonetta kolmelle hengelle, olohuone kävelykadulle ja mitä sopivin kanssa-asukas. Kolmaskin asukas oli yhä haussa, mutta luotan siihen, että urkuri valitsee viisaasti. Luotan, että urkuri valitsee minut.
Tänään pyörittelen ristittyjä sormia, kokkaan Casparin kanssa ja odotan.
Huomenna nähdään.
Subscribe to:
Posts (Atom)