Olen selvittänyt: Burki käy oikeasti töissä.
Olin tänään Balgristin kirkossa urkukonsertissa, ja Burki todistettavasti soitti Bachin Pastoralen soolona ja englantilaisia joululauluja kuoron kanssa. Konsertti oli aika hyvä, sen lisäksi että se oli jännittävä ensimmäinen Burkin työnäyte. Jos joskus palaan lauluyhtyeeseen, vaadin, että mekin kaivamme jostain kappaleen "Freut euch und jubiliert" - se oli vaikein, mutta kaunein.
Balgristin kirkon urkuseinä oli täynnä puisia reikiä. Kirkko on 60.luvulta, ja siellä on kekseliäs järjestely: urkuri on edessä, mutta taustaparvi on silti olemassa kuoroa varten. Kuoro voi kuitenkin laulaa edessä, niinkuin tänään, joten haa, silloin hissiä ei tarvita! Jos olisin tajunnut tämän viime keväänä, olisin päässyt julkisten ramman urkurin ongelmasta.
Olisi kummallista suunnitella kirkko. Ajattelin sitä tänään, ja muistelin kappelin tehtävänantoa. Miksi kirkon pitäisi olla miellyttävin mahdollinen suunnittelutehtävä? Koska kirkossa kävijät etsimällä etsivät tilasta henkevyyttä ja kauneutta? ja tietysti, kirkko on julkinen rakennus ja yleensä näyttävällä paikalla. Päätin: en haluaisi ottaa kirkkoihin kantaa. Kirkko on liian helppo tehtävä, ja siksi kaikkein vaikein. Odotukset ovat liian korkealla. Kun tulen satunnaiseen kirkkoon, esimerkiksi siihen joka löytyi matkalla Ronchampiin, odotan jo ennalta salin olevan henkeäsalpaava.
En uskalla lähteä tollaiseen peliin. Parasta on, kun kukaan ei odota mitään, vaan kaikki perustuu yllätykseen.
Burki inhoaa kaikkia 1950-luvun jälkeen rakennettuja kirkkoja, tavan vuoksi. Goottilainen arkkitehtuuri viehättää Burkia, mutta luulen että se johtuu siitä, että B:n uran kohokohta oli urkukilpailu Chartresin katerdraalissa. Jotenkin siihen tapaan kaikki viehätykset muodostuvat.
Eilen ratikassa oli bileet. Tulin koululta yhdentoista aikaan, ja oli ainoa nuutunut matkustaja. Muut olivat kaikki miehiä, jotka hyppien heiluttivat vaunua puolelta toiselle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, mutta en nähnyt yhtään fanitavaraa tai -vaatetusta. Bileet olisivat olleet hyvät, mutta en tuntenut porukan lauluja, ja olin nainen. Kukaan ei vilkaissutkaan minuun.
Siitä viikkoa aikaisemmin Zürich juhli Polyballia. Olin harkinnut pitkään, maksanko seitsemääkymmentä frangia tanssiaislipusta, mutta kun kävi ilmi että opiskelijahinta on viisikymppiä, ostin. Polyball on Euroopan isoin tanssiainen; ETH:n päärakennus koristellaan kymmeneksi tanssisaliksi ja ravintolaksi, ja mainoksia on jokaisen bussin kyljessä. Suurin osa osallistujista ei ole koskaan ollut missään tekemisissä tekniikan opiskelun kanssa.
Anssi ei tanssi, ainakaan Polyballissa, mutta ikävä kyllä kävi ilmi ettei Taylorkaan. Olin suurin odotuksin pyytänyt Rauatin Alstom-kaveria kavaljeeriksi, koska mulla oli todisteita aikasemmista bileistä, että Taylorilla on rytmitajua. Jos joku osaa tanssia yksin, ei kai pitäisi olla mikään ongelma heilua valssin tahtiin? Ehdotin heilumista noin kymmenen kertaa mutta Taylor ei taipunut. Lopulta opeteltiin tangoa teoriassa roikkumalla tangobaarissa katsomassa oikeita tanssijoita. Se oli hypnoottista, ja lopulta, ehkä juhlavampaa kuin tanssia itse.
Ossi kävi eilen Zürichissä, mutta olin ETH-vuorella tekemässä töitä. Ossin käyntikin oli ohikulkumatka, joten sovittiin että sitten joskus kun on aikaa, käydään kylässä. Oi tammikuu, silloin teen kaiken!
