Hei, satunnainen lukija!
Tämä blogi on päättynyt toukokuussa 2009 (vaikka viimeiset päivitykset ovat ikävä kyllä melko kauan ennen sitä). Muutin toukokuussa Suomen kautta New Yorkiin, ja New Yorkin -blogi on luettavissa osoittessa hilla-ny@blogspot.com.
NY-blogikin on nyt jo levossa, sillä asun taas Helsingissä ja kokoan opintoni kasaan ennen seuraavaa lähtöä jonnekin. Uusi blogi saattaa alkaa, kun teen taas jotakin jännittävää!
20100415
20090917
20090401
Automatka Valsiin Sveitsin ensimmäisinä päivinä. Lainattiin Anssin kanssa auto, ja ajettiin ylös vuorille.
Ylhäällä Andermatissa käännyttiin kohti itää, mutta vuoristotien paikalla oli valtava lumikinos. Kysyttiin kioskista: "Oberalppass on aina toukokuuhun asti suljettu. Teidän pitää ajaa etelään."
Yritettiin vielä junaa, mutta se ajoi neljän tunnin välein ja maksoi hurjasti. Niinpä palasimme alas serpentiiniteitä, huristimme Gotthard-tunnelia etelään kohti Bellinzonaa. Aikaa kului, Valsissa pitäisi olla viimeistään neljältä. Muutaman kymmenen kilometrin jälkeen pääsimme kääntymään kohti itää, mutta tämäkin tie oli avoinna vain päivisin. Pimeän tultua puomit sen päissä laskettiin, jottei kukaan suistuisi lumiselta ja pimeältä tieltä. Anssia väsytti, ja aiemmasta päätöksestä huolimatta sen piti luovuttaa; mä ajoin.
20090331
pitkän radioh-jaisuuden päätös
Parempi jättää selitykset sikseen.
Matkaa ja tuhat kipsimallia ja synttärit - kaikki ovat ihan sekundäärisiä syitä. Olen vain laiska.
Joka tapauksessa, tätä kirjoitusta seuraa kuvasetti viimeaikaista elämästä. Siihen kuuluvat polaroid-kamera, professori Hans Kollhoff (modernismin vastaiskijä), matka James Bond -padolle, Marie, Amadou&Mariam, Zürichin suomalaistunut meininki, kipsi, arvarellit, sarjakuvanteko ja suuret suunnitelmat kesän varalle, joista minkään eteen ei ole tehty mitään. Mutta kaikki rullaa samoin mutta eri lailla kuin aiemmin eli hyvin!
Kuvien yhteydessä tunnelmaiskuja.
Matkaa ja tuhat kipsimallia ja synttärit - kaikki ovat ihan sekundäärisiä syitä. Olen vain laiska.
Joka tapauksessa, tätä kirjoitusta seuraa kuvasetti viimeaikaista elämästä. Siihen kuuluvat polaroid-kamera, professori Hans Kollhoff (modernismin vastaiskijä), matka James Bond -padolle, Marie, Amadou&Mariam, Zürichin suomalaistunut meininki, kipsi, arvarellit, sarjakuvanteko ja suuret suunnitelmat kesän varalle, joista minkään eteen ei ole tehty mitään. Mutta kaikki rullaa samoin mutta eri lailla kuin aiemmin eli hyvin!
Kuvien yhteydessä tunnelmaiskuja.
20090104
laiskuuden loppu
Olen ollut Suomessa kaksi viikkoa.
Sinä aikana olen ollut laiska.
En ole kirjoittanut, olen vain tehnyt. Kirjoittaminen on oikeastaan tärkeämpää kuin tekeminen: miksi tehdä, jos ei ole aikaa ajatella. Voisin uhrata muutaman viikon pelkkään ajattelemiseen. Ehkä sitten ymmärtäisin mitä teen.
Päätin juuri muutamia päätöksiä, jotka pilaavat ajattelusuunnitelmat. Huomenna tapaan Mikan Mikan työhuoneella kokeillakseni kilpailua, jonka nimeä tai aihetta en vielä ole tutkinut. Se on ainut kilpailu, jonka Safan sivut tarjoili meille, kun tutkimme tulevaisuuden mahdollisuuksia Mikan kännykällä ysibaarissa. Niinpä tartuimme siihen; tartun aina kuitenkin johonkin, parempi siis tarttua viihdyttäviin ja vähiten vahingollisiin puuhiin.
Ja sitäpaisti, olin kaivannut kilpailua jo viikkokausia. Ehkä kuukausia, mutta Zürichissä edes haaveiluun ei ollut aikaa.
Zürich tuntuu kaukaiselta. En kirjoittanut viimeisinä viikkoina sieltäkään, mutta olen jo työntänyt ne viikot lokeroon, joka avataan vasta 16.1., kun lennän takaisin. Voin todeta, että kirja valmistui, ja että minun takiani sen kannesta tuli kiiltävä, joka oli ollut ainut ehdottomasti välteltävä lopputulos sen ulkoasussa. Mutta sisältö on hyvä, eikä kukaan ole muuta väittänytkään. Edes j tai p.
Aivan viimeinen Sveitsin-päivä ennen joulua ja lentoa Suomeen oli vapaapäiväni, ensimmäinen noihin kahteen viikkoon. Aamulla tulin junalla Anssin luota Baselista (olin pinnannut lukukauden päätösbileistä ja mennyt nukkumaan sinne Studio Baselin intialaisen illallisen jälkeen). Katselin lumia ja otin paljon turhia kuvia. En tiedä, mitä tekisin kaikilla puilla ja junan ikkunasta heijastuvilla silmilläni. Ajattelin tehdä niistä sarjan, mutta ketä sekin kiinnostaa: ”Lunta Baselin ja Zürichin välillä”.
Kun saavuin asemalle, ostin Burkille ja Rauatille valtavat joulutähdet ja raahasin ne kotiin. Tiesin, että Rauati ei tulisi taaskaan kotiin päiväkausiin, mutta luotin Burkin solidaarisuuteen ja uskoin molemmat B:n kasteltaviksi. Mielessäni käväisi, että Burki voisi heittää Rauatin tähden pois, olihan hän heittänyt koko tytönkin ulos asunnosta tammikuusta alkaen. En jaksanut miettiä muita sopivia lahjoja tuntemattomalle kämppikselle, joten luotin.
Burkin ja Rauatin episodi oli tapahtunut 9.12. Olin taas Baselissa yötä, kun sain kaksi tekstiviestiä: ”Rauati geht am 9. Januar. Wir müssen eine nette Mitbewohnerin finden! Kennst du jemanden? Lg Burki” ja ”Burki hat meinen Mietvertrag gekündigt. Tut mir leid, ich möchte mit dir wohnen. Rauati”. Olin ällistynyt käänteestä; B ja R olivat tuona iltana istuneet pöydän ääreen keskustelemaan yhteisasumisesta, ja päätyneen niin pahaan umpikujaan, että Rauati sai lähteä. En ollut tajunnut kämppisteni aikaisempia yhteenottoja, mutta seuraavana iltana Burki lateli minulle kahden tunnin vuodatuksen yhteisymmärryksen puutteesta. Ymmärsin; en halunnut puuttua. Kun palaan, Rauatin tilalla on Celine, Lyonista, ja ranskan kieli.
Olin ensin neutraalin hämmentynyt vaihdoksesta. Nyt olen vain iloinen Celinestä, se on parasta ja helpointa.
Joulun aikoihin olen piilotellut Suomen-kotona. Asun Alkutiellä perheen luona. Toisinaan pääsen livahtamaan juhliin tai yöksi Ruusulankadun asuntoon, mutta minun täytyy keksiä hyviä syitä: ” Vincent tarvitsee oman sängyn, meidän täytyy yöpyä Töölöössä” (Vincent oli mun jouluvieras tukholmasta, työleirikaveri) tai ”nämä juhlat ovat tärkeät, minut on kutsuttu jo marraskuussa”. Alkutiellä ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta olen sentään virallisesti joulua perheen luona. Niinpä olen virallisesti myös tekemättä mitään.
Tänä yönä virallinen tekemättömyyden ajanjakso on loppunut. Olisin vapaa matkustamaan, mutta sen sijaan pysyn täällä hetken ja alan mainittuun kilpailuun. Kun vuorokausi minuutin päästä vaihtuu, alan tutkailla kilpailuohjelmaa ja selvittää huomista luomista.
Sinä aikana olen ollut laiska.
En ole kirjoittanut, olen vain tehnyt. Kirjoittaminen on oikeastaan tärkeämpää kuin tekeminen: miksi tehdä, jos ei ole aikaa ajatella. Voisin uhrata muutaman viikon pelkkään ajattelemiseen. Ehkä sitten ymmärtäisin mitä teen.
Päätin juuri muutamia päätöksiä, jotka pilaavat ajattelusuunnitelmat. Huomenna tapaan Mikan Mikan työhuoneella kokeillakseni kilpailua, jonka nimeä tai aihetta en vielä ole tutkinut. Se on ainut kilpailu, jonka Safan sivut tarjoili meille, kun tutkimme tulevaisuuden mahdollisuuksia Mikan kännykällä ysibaarissa. Niinpä tartuimme siihen; tartun aina kuitenkin johonkin, parempi siis tarttua viihdyttäviin ja vähiten vahingollisiin puuhiin.
Ja sitäpaisti, olin kaivannut kilpailua jo viikkokausia. Ehkä kuukausia, mutta Zürichissä edes haaveiluun ei ollut aikaa.
Zürich tuntuu kaukaiselta. En kirjoittanut viimeisinä viikkoina sieltäkään, mutta olen jo työntänyt ne viikot lokeroon, joka avataan vasta 16.1., kun lennän takaisin. Voin todeta, että kirja valmistui, ja että minun takiani sen kannesta tuli kiiltävä, joka oli ollut ainut ehdottomasti välteltävä lopputulos sen ulkoasussa. Mutta sisältö on hyvä, eikä kukaan ole muuta väittänytkään. Edes j tai p.
Aivan viimeinen Sveitsin-päivä ennen joulua ja lentoa Suomeen oli vapaapäiväni, ensimmäinen noihin kahteen viikkoon. Aamulla tulin junalla Anssin luota Baselista (olin pinnannut lukukauden päätösbileistä ja mennyt nukkumaan sinne Studio Baselin intialaisen illallisen jälkeen). Katselin lumia ja otin paljon turhia kuvia. En tiedä, mitä tekisin kaikilla puilla ja junan ikkunasta heijastuvilla silmilläni. Ajattelin tehdä niistä sarjan, mutta ketä sekin kiinnostaa: ”Lunta Baselin ja Zürichin välillä”.
Kun saavuin asemalle, ostin Burkille ja Rauatille valtavat joulutähdet ja raahasin ne kotiin. Tiesin, että Rauati ei tulisi taaskaan kotiin päiväkausiin, mutta luotin Burkin solidaarisuuteen ja uskoin molemmat B:n kasteltaviksi. Mielessäni käväisi, että Burki voisi heittää Rauatin tähden pois, olihan hän heittänyt koko tytönkin ulos asunnosta tammikuusta alkaen. En jaksanut miettiä muita sopivia lahjoja tuntemattomalle kämppikselle, joten luotin.
Burkin ja Rauatin episodi oli tapahtunut 9.12. Olin taas Baselissa yötä, kun sain kaksi tekstiviestiä: ”Rauati geht am 9. Januar. Wir müssen eine nette Mitbewohnerin finden! Kennst du jemanden? Lg Burki” ja ”Burki hat meinen Mietvertrag gekündigt. Tut mir leid, ich möchte mit dir wohnen. Rauati”. Olin ällistynyt käänteestä; B ja R olivat tuona iltana istuneet pöydän ääreen keskustelemaan yhteisasumisesta, ja päätyneen niin pahaan umpikujaan, että Rauati sai lähteä. En ollut tajunnut kämppisteni aikaisempia yhteenottoja, mutta seuraavana iltana Burki lateli minulle kahden tunnin vuodatuksen yhteisymmärryksen puutteesta. Ymmärsin; en halunnut puuttua. Kun palaan, Rauatin tilalla on Celine, Lyonista, ja ranskan kieli.
Olin ensin neutraalin hämmentynyt vaihdoksesta. Nyt olen vain iloinen Celinestä, se on parasta ja helpointa.
Joulun aikoihin olen piilotellut Suomen-kotona. Asun Alkutiellä perheen luona. Toisinaan pääsen livahtamaan juhliin tai yöksi Ruusulankadun asuntoon, mutta minun täytyy keksiä hyviä syitä: ” Vincent tarvitsee oman sängyn, meidän täytyy yöpyä Töölöössä” (Vincent oli mun jouluvieras tukholmasta, työleirikaveri) tai ”nämä juhlat ovat tärkeät, minut on kutsuttu jo marraskuussa”. Alkutiellä ei tietenkään ole mitään tekemistä, mutta olen sentään virallisesti joulua perheen luona. Niinpä olen virallisesti myös tekemättä mitään.
Tänä yönä virallinen tekemättömyyden ajanjakso on loppunut. Olisin vapaa matkustamaan, mutta sen sijaan pysyn täällä hetken ja alan mainittuun kilpailuun. Kun vuorokausi minuutin päästä vaihtuu, alan tutkailla kilpailuohjelmaa ja selvittää huomista luomista.
20081207
Weinachtslieder
Olen selvittänyt: Burki käy oikeasti töissä.
Olin tänään Balgristin kirkossa urkukonsertissa, ja Burki todistettavasti soitti Bachin Pastoralen soolona ja englantilaisia joululauluja kuoron kanssa. Konsertti oli aika hyvä, sen lisäksi että se oli jännittävä ensimmäinen Burkin työnäyte. Jos joskus palaan lauluyhtyeeseen, vaadin, että mekin kaivamme jostain kappaleen "Freut euch und jubiliert" - se oli vaikein, mutta kaunein.
Balgristin kirkon urkuseinä oli täynnä puisia reikiä. Kirkko on 60.luvulta, ja siellä on kekseliäs järjestely: urkuri on edessä, mutta taustaparvi on silti olemassa kuoroa varten. Kuoro voi kuitenkin laulaa edessä, niinkuin tänään, joten haa, silloin hissiä ei tarvita! Jos olisin tajunnut tämän viime keväänä, olisin päässyt julkisten ramman urkurin ongelmasta.
Olisi kummallista suunnitella kirkko. Ajattelin sitä tänään, ja muistelin kappelin tehtävänantoa. Miksi kirkon pitäisi olla miellyttävin mahdollinen suunnittelutehtävä? Koska kirkossa kävijät etsimällä etsivät tilasta henkevyyttä ja kauneutta? ja tietysti, kirkko on julkinen rakennus ja yleensä näyttävällä paikalla. Päätin: en haluaisi ottaa kirkkoihin kantaa. Kirkko on liian helppo tehtävä, ja siksi kaikkein vaikein. Odotukset ovat liian korkealla. Kun tulen satunnaiseen kirkkoon, esimerkiksi siihen joka löytyi matkalla Ronchampiin, odotan jo ennalta salin olevan henkeäsalpaava.
En uskalla lähteä tollaiseen peliin. Parasta on, kun kukaan ei odota mitään, vaan kaikki perustuu yllätykseen.
Burki inhoaa kaikkia 1950-luvun jälkeen rakennettuja kirkkoja, tavan vuoksi. Goottilainen arkkitehtuuri viehättää Burkia, mutta luulen että se johtuu siitä, että B:n uran kohokohta oli urkukilpailu Chartresin katerdraalissa. Jotenkin siihen tapaan kaikki viehätykset muodostuvat.
Eilen ratikassa oli bileet. Tulin koululta yhdentoista aikaan, ja oli ainoa nuutunut matkustaja. Muut olivat kaikki miehiä, jotka hyppien heiluttivat vaunua puolelta toiselle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, mutta en nähnyt yhtään fanitavaraa tai -vaatetusta. Bileet olisivat olleet hyvät, mutta en tuntenut porukan lauluja, ja olin nainen. Kukaan ei vilkaissutkaan minuun.
Siitä viikkoa aikaisemmin Zürich juhli Polyballia. Olin harkinnut pitkään, maksanko seitsemääkymmentä frangia tanssiaislipusta, mutta kun kävi ilmi että opiskelijahinta on viisikymppiä, ostin. Polyball on Euroopan isoin tanssiainen; ETH:n päärakennus koristellaan kymmeneksi tanssisaliksi ja ravintolaksi, ja mainoksia on jokaisen bussin kyljessä. Suurin osa osallistujista ei ole koskaan ollut missään tekemisissä tekniikan opiskelun kanssa.
Anssi ei tanssi, ainakaan Polyballissa, mutta ikävä kyllä kävi ilmi ettei Taylorkaan. Olin suurin odotuksin pyytänyt Rauatin Alstom-kaveria kavaljeeriksi, koska mulla oli todisteita aikasemmista bileistä, että Taylorilla on rytmitajua. Jos joku osaa tanssia yksin, ei kai pitäisi olla mikään ongelma heilua valssin tahtiin? Ehdotin heilumista noin kymmenen kertaa mutta Taylor ei taipunut. Lopulta opeteltiin tangoa teoriassa roikkumalla tangobaarissa katsomassa oikeita tanssijoita. Se oli hypnoottista, ja lopulta, ehkä juhlavampaa kuin tanssia itse.
Ossi kävi eilen Zürichissä, mutta olin ETH-vuorella tekemässä töitä. Ossin käyntikin oli ohikulkumatka, joten sovittiin että sitten joskus kun on aikaa, käydään kylässä. Oi tammikuu, silloin teen kaiken!
Olin tänään Balgristin kirkossa urkukonsertissa, ja Burki todistettavasti soitti Bachin Pastoralen soolona ja englantilaisia joululauluja kuoron kanssa. Konsertti oli aika hyvä, sen lisäksi että se oli jännittävä ensimmäinen Burkin työnäyte. Jos joskus palaan lauluyhtyeeseen, vaadin, että mekin kaivamme jostain kappaleen "Freut euch und jubiliert" - se oli vaikein, mutta kaunein.
Balgristin kirkon urkuseinä oli täynnä puisia reikiä. Kirkko on 60.luvulta, ja siellä on kekseliäs järjestely: urkuri on edessä, mutta taustaparvi on silti olemassa kuoroa varten. Kuoro voi kuitenkin laulaa edessä, niinkuin tänään, joten haa, silloin hissiä ei tarvita! Jos olisin tajunnut tämän viime keväänä, olisin päässyt julkisten ramman urkurin ongelmasta.
Olisi kummallista suunnitella kirkko. Ajattelin sitä tänään, ja muistelin kappelin tehtävänantoa. Miksi kirkon pitäisi olla miellyttävin mahdollinen suunnittelutehtävä? Koska kirkossa kävijät etsimällä etsivät tilasta henkevyyttä ja kauneutta? ja tietysti, kirkko on julkinen rakennus ja yleensä näyttävällä paikalla. Päätin: en haluaisi ottaa kirkkoihin kantaa. Kirkko on liian helppo tehtävä, ja siksi kaikkein vaikein. Odotukset ovat liian korkealla. Kun tulen satunnaiseen kirkkoon, esimerkiksi siihen joka löytyi matkalla Ronchampiin, odotan jo ennalta salin olevan henkeäsalpaava.
En uskalla lähteä tollaiseen peliin. Parasta on, kun kukaan ei odota mitään, vaan kaikki perustuu yllätykseen.
Burki inhoaa kaikkia 1950-luvun jälkeen rakennettuja kirkkoja, tavan vuoksi. Goottilainen arkkitehtuuri viehättää Burkia, mutta luulen että se johtuu siitä, että B:n uran kohokohta oli urkukilpailu Chartresin katerdraalissa. Jotenkin siihen tapaan kaikki viehätykset muodostuvat.
Eilen ratikassa oli bileet. Tulin koululta yhdentoista aikaan, ja oli ainoa nuutunut matkustaja. Muut olivat kaikki miehiä, jotka hyppien heiluttivat vaunua puolelta toiselle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua, mutta en nähnyt yhtään fanitavaraa tai -vaatetusta. Bileet olisivat olleet hyvät, mutta en tuntenut porukan lauluja, ja olin nainen. Kukaan ei vilkaissutkaan minuun.
Siitä viikkoa aikaisemmin Zürich juhli Polyballia. Olin harkinnut pitkään, maksanko seitsemääkymmentä frangia tanssiaislipusta, mutta kun kävi ilmi että opiskelijahinta on viisikymppiä, ostin. Polyball on Euroopan isoin tanssiainen; ETH:n päärakennus koristellaan kymmeneksi tanssisaliksi ja ravintolaksi, ja mainoksia on jokaisen bussin kyljessä. Suurin osa osallistujista ei ole koskaan ollut missään tekemisissä tekniikan opiskelun kanssa.
Anssi ei tanssi, ainakaan Polyballissa, mutta ikävä kyllä kävi ilmi ettei Taylorkaan. Olin suurin odotuksin pyytänyt Rauatin Alstom-kaveria kavaljeeriksi, koska mulla oli todisteita aikasemmista bileistä, että Taylorilla on rytmitajua. Jos joku osaa tanssia yksin, ei kai pitäisi olla mikään ongelma heilua valssin tahtiin? Ehdotin heilumista noin kymmenen kertaa mutta Taylor ei taipunut. Lopulta opeteltiin tangoa teoriassa roikkumalla tangobaarissa katsomassa oikeita tanssijoita. Se oli hypnoottista, ja lopulta, ehkä juhlavampaa kuin tanssia itse.
Ossi kävi eilen Zürichissä, mutta olin ETH-vuorella tekemässä töitä. Ossin käyntikin oli ohikulkumatka, joten sovittiin että sitten joskus kun on aikaa, käydään kylässä. Oi tammikuu, silloin teen kaiken!
20081204
nacht mit dem buch
On aika pimeää. Ikkunoiden vieressä häämöttää pyykkiteline. Ulkoa tulee hieman valoa, sillä huorilla on meneillään paras työaika: värikkäät lamput heijastuvat vastpäisen talon ikkunoista. Burki tuhisee omassa nurkkauksessan, johon ei ole ovea vaan pelkkä aukko. Kun katson toisen ikkunan vasempaan laitaan, näen tietokoneeni ompun kuultelevan ikkulalasista takaisin. Kasvoja ei oikeastaan näy, mutta tiedän että katson suoraan itseeni. Se on tavallaan pelottavaa: minua tarkkaillaan ikkunasta. (jaa, nyt muistan katsoa myös taaksepäin: siellähän voisi olla kuka tahansa. onneksi on vain avoin ovi ja david bowie, jotka odottavat minua nukkumaan.)
Tänään on kirjantekoyö, sillä koko päivänä en ajatellut kirjaa hetken päläystä. Kirjoitan kommentteja tekstivuorelta: "urban development activities under regulatory controls" ja "navigational canal through a siphon" (mikä hitto on siphon?)
Tänään on torstai, tai oikeastaan perjantai, ja ensi viikon perjantaiksi varasimme ajan painoon. Silloin kaikki sivut ovat valmiita, niiden pitää olla, ja minä ja Annabel voimme kiittää, kumartaa ja ostaa oman kirjamme painosta. Se maksaa 110 frangia, aika kallis kirjaksi. Ja tässähän on huomioitu jo opiskelija-alennus. Onko minulla edes varaa omiin teoksiini? Mitä jos kummitätikin haluaa kopion?
ajattelen kummitätiä, yritän valita ketä heistä, ja huomaan että aika kuluu. Tänään on aika mennä nukkumaan. Grete pyytää vielä mua berniin skypn välityksellä, mutta en kyllä mene. "Annabel would kill me", vastaan. Sen sijaan haluaisin Valsiin viikon päästä, kun kirja on jo leivottu. Vuokraisin auton poolista johon liityin, pakkaisin Anssin ja sopivat muut matkalaiset ja ajelisin etelä-itään. Se olisi ehdoton viimeinen teko ennen joulua. Voisinkohan?
Tänään on kirjantekoyö, sillä koko päivänä en ajatellut kirjaa hetken päläystä. Kirjoitan kommentteja tekstivuorelta: "urban development activities under regulatory controls" ja "navigational canal through a siphon" (mikä hitto on siphon?)
Tänään on torstai, tai oikeastaan perjantai, ja ensi viikon perjantaiksi varasimme ajan painoon. Silloin kaikki sivut ovat valmiita, niiden pitää olla, ja minä ja Annabel voimme kiittää, kumartaa ja ostaa oman kirjamme painosta. Se maksaa 110 frangia, aika kallis kirjaksi. Ja tässähän on huomioitu jo opiskelija-alennus. Onko minulla edes varaa omiin teoksiini? Mitä jos kummitätikin haluaa kopion?
ajattelen kummitätiä, yritän valita ketä heistä, ja huomaan että aika kuluu. Tänään on aika mennä nukkumaan. Grete pyytää vielä mua berniin skypn välityksellä, mutta en kyllä mene. "Annabel would kill me", vastaan. Sen sijaan haluaisin Valsiin viikon päästä, kun kirja on jo leivottu. Vuokraisin auton poolista johon liityin, pakkaisin Anssin ja sopivat muut matkalaiset ja ajelisin etelä-itään. Se olisi ehdoton viimeinen teko ennen joulua. Voisinkohan?
20081129
20081124
corbu piilossa
Makaan perjantaina kokoamallani Grankulla-futonilla ja kirjoitan oudoimmassa mahdollisessa asennossa; selälläni, tietokone kiilattuna kohotetun polven ja rintakehän väliin. En jaksa enää köyristellä istumassa sängyn laidalla. Olen piirtnyt sinistä liian pitkään.
Lauantaina Annabel joutui tekemään töitä yksin, koska karkasin. A tuli Baselista, käytiin katsomassa Zürichin arkkitehtuuria ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa, vaikka mä asun Zürichissä.
Oli myrsky, puoliksi lunta ja puoliksi kovaa vettä, ehkä rakeita. Calatravan kirjaston, aseman ja möbelmessen jälkeen lähdimme vielä rantaan Casinon puistoon, koska siellä piti olla Corbusierin paviljonki. En ollut koskaan nähnyt kuvaa rakennuksesta, ja muistelin, että jonkinlaisia värikkäitä levyveistoksia oli rannalla, kun viimeksi käveltiin sitä pitkin Marien kanssa neljä vuotta sitten.
Sanoin Anssille, että paviljongit ovat varmaan tosi pieniä. Että niihin ei varmaan pääse edes suojaan, koska niissä ei varmaan ole kattoakaan. Että halutaanko edes mennä tässä myrskyssä? Tuskin mitään kummempaa nähtävää.
Mentiin. Narkkareita ja paljon tuulta tuli vastaan. Kun tultiin rantaan, ajattelin tähystää rantaviivaa, josko Casinoa näkyisi maamerkkinä; käänsin pääni itään ja edessäni kohosi valtavana Corbun Heidi Weber Haus. „Nyt kyllä jekutit mua“, sanoi A.
Heidi Weber Hausin malli oli Jesperon ryhmän ensimmäinen koulutyö! Se oli ensimmäisiä asioita, joita Simppa opettaa arkkitehtuurista. Ja Hausin katolla seisoi kuin seisoikin modulor-ukkeli muistuttamassa meitä Jussi Partasesta. En tosiaan tiennyt sen olevan täällä. Naureskelimme vähän Hausille, kiersimme sitä, muttemme päässeet enää sisään, koska rakennuksessa on liian pienet patterit ja liikaa ikkunoita talviaukioloon.
Sunnuntaina tein töitä, niinkuin tänäänkin. Piirsin sinisiä ja virheitä läikkiä Kolkatan kartalle, juhlin välillä Burkin synttäriä pienillä suklailla ja kuuntelin Hot Chipiä Loviisan kunniaksi. Tänään pakerrus on ohi, ja kohtaan tutkimusparini Annabelin tietokonelabrassa. Valmistaudun kovaan taistoon grafiikoideni puolesta. Annabelinkin on parasta valmistautua.
Tiedetään molemmat, että taisto johtaa parhaaseen lopputulokseen.
Lauantaina Annabel joutui tekemään töitä yksin, koska karkasin. A tuli Baselista, käytiin katsomassa Zürichin arkkitehtuuria ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa, vaikka mä asun Zürichissä.
Oli myrsky, puoliksi lunta ja puoliksi kovaa vettä, ehkä rakeita. Calatravan kirjaston, aseman ja möbelmessen jälkeen lähdimme vielä rantaan Casinon puistoon, koska siellä piti olla Corbusierin paviljonki. En ollut koskaan nähnyt kuvaa rakennuksesta, ja muistelin, että jonkinlaisia värikkäitä levyveistoksia oli rannalla, kun viimeksi käveltiin sitä pitkin Marien kanssa neljä vuotta sitten.
Sanoin Anssille, että paviljongit ovat varmaan tosi pieniä. Että niihin ei varmaan pääse edes suojaan, koska niissä ei varmaan ole kattoakaan. Että halutaanko edes mennä tässä myrskyssä? Tuskin mitään kummempaa nähtävää.
Mentiin. Narkkareita ja paljon tuulta tuli vastaan. Kun tultiin rantaan, ajattelin tähystää rantaviivaa, josko Casinoa näkyisi maamerkkinä; käänsin pääni itään ja edessäni kohosi valtavana Corbun Heidi Weber Haus. „Nyt kyllä jekutit mua“, sanoi A.
Heidi Weber Hausin malli oli Jesperon ryhmän ensimmäinen koulutyö! Se oli ensimmäisiä asioita, joita Simppa opettaa arkkitehtuurista. Ja Hausin katolla seisoi kuin seisoikin modulor-ukkeli muistuttamassa meitä Jussi Partasesta. En tosiaan tiennyt sen olevan täällä. Naureskelimme vähän Hausille, kiersimme sitä, muttemme päässeet enää sisään, koska rakennuksessa on liian pienet patterit ja liikaa ikkunoita talviaukioloon.
Sunnuntaina tein töitä, niinkuin tänäänkin. Piirsin sinisiä ja virheitä läikkiä Kolkatan kartalle, juhlin välillä Burkin synttäriä pienillä suklailla ja kuuntelin Hot Chipiä Loviisan kunniaksi. Tänään pakerrus on ohi, ja kohtaan tutkimusparini Annabelin tietokonelabrassa. Valmistaudun kovaan taistoon grafiikoideni puolesta. Annabelinkin on parasta valmistautua.
Tiedetään molemmat, että taisto johtaa parhaaseen lopputulokseen.
20081109
india
hitto, en jaksa kirjoittaa intiasta. menkää katsomaan facebookin kuvakavalkadi!
http://www.facebook.com/photo.php?pid=1619204&id=747751059&ref=mf
allaolevassa kollaasissa (C/g.soosalu) greten tunnelmat eiliseltä luzernista. Gretellä ei ollut kameraa...
http://www.facebook.com/photo.php?pid=1619204&id=747751059&ref=mf
allaolevassa kollaasissa (C/g.soosalu) greten tunnelmat eiliseltä luzernista. Gretellä ei ollut kameraa...
20081031
Sirja ja Kolkatan vesi
intia! hui hai on takana päin.
Kaksi viikkoa sitten paketoin sirjan junaan baselista ja valmistelin lähtöä Kolkataan. Sirja tuli sattumalta pahimpaan aikaan: luulin töiden olevan jo ohi, kun studio basel ilmoitti haluavansa laatimieni kolkata-kirjan sivujen lisäksi diaesityksen kaupungin infrastruktuurista. Minulla oli aikaa lauantaiaamusta keskiviikkoaamuun, jolloin esitys pidettäisiin herroille h & dem. Päättelin, että koska Sirjan tulo oli tiedossa aiemmin ja se tapahtuu harvemmin, sen täytyy olla edellä tärkeysjärjestyksessä.
Sirja saapui lauantaiaamuna. Nukuin edeltävänä yönä puolitoista tuntia palautettuani ensimmäisen työni ja heräsin, kun Suomen-kone oli juuri laskeutumassa. Onneksi zürichin lentokenttä on muutaman minuutin junamatkan päässä keskustasta, ja minä olen aivan keskustassa: kiirehdin lähes ajoissa pelastamaan Sirjan puheliaalta liikemieheltä, joka oli luvannut saattaa siskon perille.
Viikonloppu oli ylellistä aikaa. Michelle kutsui meidät uuteen asuntoonsa Josefstrasselle, jolla oli aina halunnut asua. M intoili uudesta mansikkapaidastaan, johon oli kuluttanut viimeiset rahansa. Minä ja Sirja olimme kierrelleet aamupäivän Bürkliplatzin kirpputorilla löytämättä mitään sen kummempaa, edes pientä aarrelipastoa huoneeseeni. Myöhemmin Sirja tosin osti kauniin vihreän takin, mutta rahat eivät olleet vaarassa loppua, päin vastoin: Sirja kustansi minulle ruokatarvikkeita, joilla selvisin Intiaan lähtöön asti. Äiti ja isä saivat kuittikokoelman kotiinpaluun jälkeen.
Näin Zürichin ensi kertaa matkalaisen silmin, kun Sirja tuli käymään. Kiireistä huolimatta innostuin lukemaan NY Timesin matkablogia ja kaupunkioppaita, jotka kertoivat uuden kotikaupunkini underground-klubeista, secondhand-aarreaitoista ja parhaista vaellusreiteistä. En ollut nähnyt näistä mitään: undergroud-elämäni rajoittui Helsinki-klubin ulkopuolelta tarkasteluun sekä satunnaiseen kirpparidiskoon ratahalleilla. Olin käynyt Bürkliplatzilla ja Josefstrassella käytettyjen tavaroiden paratiiseissa, mutta minulla oli aina kiire löytää jokin tarvekalu Brockenhausista tai hoppu virastoon.
Sirjan kanssa tein tulevaisuuttani koskevan päätöksen. Teimme tutkimusvierailun Vorwerkiin, teollisuuskommuuniin, sillä olin saanut edellisellä viikolla kutsun muuttaa takaisin kun Sandra lähtee. Valitsimme ajankohdaksi sunnuntaibrunssin, ja kävi ilmi, että vain Sandra ja Andreas olisivat paikalla. Olin iloinen: vaikka Sirja ei nyt näkisikään wg:n elämää arkisellaan, voisin jutella Sandran kanssa puoluettomasti halliasunnon hyvistä ja huonoista puolista.
Teimme runsaimman brunssin, jonka olen tavannut. Caspar oli saanut matkalaukullisen kaurahiutaleita tanskalaisilta kavereiltaan, joten keitimme puuroa. Minä ja Sirja toimme kokonaisen brunssin ainekset, samoin Sandra ja Andreas, ja lisäksi Benin aamupalatarvikkeet olivat yhä tarjolla. Jo vierailun alkuhetkinä tiesin, etten muuttaisi takaisin. Benin lähtö näkyi Vorwerkissa: pöytä oli paossa keittiön puolella, keittiötarvikkeet kadonneet Benin mukana, tavarat hujan hajan ja syksyinen viima pyrki sisään. Meillä oli kotoisaa brussin ääressä, mutta olimme kaikki saapuneet samalla ovenavauksella: muutoin Vorwerk on viikonloppuisin tyhjä ja vilpoinen. En juuri kysellyt hyvistä ja huonoista puolista, puhuimme mieluummin Ruotsin kuninkaasta ja kauniista Japanin paviljongista. Sandra tiesi kysymättä, mitä päättäisin.
Lähetin Ursinalle päätökseni sähköpostilla Sirjan lähdettyä, ja sain vastauksena kutsun seuraaviin jameihin.
Hienoin kokemus Sirjan kanssa oli Seebad Enge. Olin ajatellut, että kiireisenä iltana Sirja voisi käydä hieronnassa jossakin lähellä samalla kun puurran kotona. Kun tutkin tarjontaa, löysin järvikylpylä Engen: www.tonttu.ch. En aluksi ymmärtänyt yhteyttä tonttuihin, mutta innostuin valokuvista: sauna kelluu vedessä ja on valaistu kuin paraskin disko! Ehdotin iltasaunaa Sirjalle, ja varasimme myös hieronnat sunnuntai-illaksi.
Kävi ilmi, että kelluva ja kaunis Seebad on suomalaisuuden mekka Zürichissa. Www-tonttu ei suinkaan ole sattumaa vaan viittaus saunatonttuun, jokainen kyltti on käännetty suomeksi ja lauantaisin seebad pitää vihta-teemailtoja. Olimme hurmaantuneita. Seebad oli yhtä aikaa huvittava ja ällistyttävän kaunis paikka. Tunnelma oli irrallinen kaupungin muodollisesta kiireestä: lapset ja aikuiset tepastelivat alasti puulaitureilla atriumaltaan suojissa saunaan, altaaseen, pikkubaariin ja takaisin. Emme lopulta menneet uimaan nuhaisina, mutta istuin pitkään terassilla katselemassa keinuvia jollia ja kaupungin valoraitaa. Tänne tulisin takaisin.
Sirja lähti pakettina Baselista, ja minä palasin valmistelemaan esitystäni. Làhdimme Anssin kanssa vielä illalla kiipeilemään - en keksinyt kummempaa tekemistä enää seitsemän jälkeen. Olin valmis etuajassa! Tullessamme kotiin löysin hassun tietokirjasen Anssin kadulta divarin edestä: "Kampf um das Wasser" ("mein Kampf", ajattelin - minulla ja Annabelilla on aiheena Kolkatan vesi). Siitä tiesin, että esityksestä ja koko tutkimusruljanssista tulisi hauskaa. Otin kirjasen mukaani, se oli selvästi tarkoitettu minulle.
JH piti vesiesityksestä. Lauantaiaamuna lähdimme Kolkataan. Siitä nukuttuani.
Kaksi viikkoa sitten paketoin sirjan junaan baselista ja valmistelin lähtöä Kolkataan. Sirja tuli sattumalta pahimpaan aikaan: luulin töiden olevan jo ohi, kun studio basel ilmoitti haluavansa laatimieni kolkata-kirjan sivujen lisäksi diaesityksen kaupungin infrastruktuurista. Minulla oli aikaa lauantaiaamusta keskiviikkoaamuun, jolloin esitys pidettäisiin herroille h & dem. Päättelin, että koska Sirjan tulo oli tiedossa aiemmin ja se tapahtuu harvemmin, sen täytyy olla edellä tärkeysjärjestyksessä.
Sirja saapui lauantaiaamuna. Nukuin edeltävänä yönä puolitoista tuntia palautettuani ensimmäisen työni ja heräsin, kun Suomen-kone oli juuri laskeutumassa. Onneksi zürichin lentokenttä on muutaman minuutin junamatkan päässä keskustasta, ja minä olen aivan keskustassa: kiirehdin lähes ajoissa pelastamaan Sirjan puheliaalta liikemieheltä, joka oli luvannut saattaa siskon perille.
Viikonloppu oli ylellistä aikaa. Michelle kutsui meidät uuteen asuntoonsa Josefstrasselle, jolla oli aina halunnut asua. M intoili uudesta mansikkapaidastaan, johon oli kuluttanut viimeiset rahansa. Minä ja Sirja olimme kierrelleet aamupäivän Bürkliplatzin kirpputorilla löytämättä mitään sen kummempaa, edes pientä aarrelipastoa huoneeseeni. Myöhemmin Sirja tosin osti kauniin vihreän takin, mutta rahat eivät olleet vaarassa loppua, päin vastoin: Sirja kustansi minulle ruokatarvikkeita, joilla selvisin Intiaan lähtöön asti. Äiti ja isä saivat kuittikokoelman kotiinpaluun jälkeen.
Näin Zürichin ensi kertaa matkalaisen silmin, kun Sirja tuli käymään. Kiireistä huolimatta innostuin lukemaan NY Timesin matkablogia ja kaupunkioppaita, jotka kertoivat uuden kotikaupunkini underground-klubeista, secondhand-aarreaitoista ja parhaista vaellusreiteistä. En ollut nähnyt näistä mitään: undergroud-elämäni rajoittui Helsinki-klubin ulkopuolelta tarkasteluun sekä satunnaiseen kirpparidiskoon ratahalleilla. Olin käynyt Bürkliplatzilla ja Josefstrassella käytettyjen tavaroiden paratiiseissa, mutta minulla oli aina kiire löytää jokin tarvekalu Brockenhausista tai hoppu virastoon.
Sirjan kanssa tein tulevaisuuttani koskevan päätöksen. Teimme tutkimusvierailun Vorwerkiin, teollisuuskommuuniin, sillä olin saanut edellisellä viikolla kutsun muuttaa takaisin kun Sandra lähtee. Valitsimme ajankohdaksi sunnuntaibrunssin, ja kävi ilmi, että vain Sandra ja Andreas olisivat paikalla. Olin iloinen: vaikka Sirja ei nyt näkisikään wg:n elämää arkisellaan, voisin jutella Sandran kanssa puoluettomasti halliasunnon hyvistä ja huonoista puolista.
Teimme runsaimman brunssin, jonka olen tavannut. Caspar oli saanut matkalaukullisen kaurahiutaleita tanskalaisilta kavereiltaan, joten keitimme puuroa. Minä ja Sirja toimme kokonaisen brunssin ainekset, samoin Sandra ja Andreas, ja lisäksi Benin aamupalatarvikkeet olivat yhä tarjolla. Jo vierailun alkuhetkinä tiesin, etten muuttaisi takaisin. Benin lähtö näkyi Vorwerkissa: pöytä oli paossa keittiön puolella, keittiötarvikkeet kadonneet Benin mukana, tavarat hujan hajan ja syksyinen viima pyrki sisään. Meillä oli kotoisaa brussin ääressä, mutta olimme kaikki saapuneet samalla ovenavauksella: muutoin Vorwerk on viikonloppuisin tyhjä ja vilpoinen. En juuri kysellyt hyvistä ja huonoista puolista, puhuimme mieluummin Ruotsin kuninkaasta ja kauniista Japanin paviljongista. Sandra tiesi kysymättä, mitä päättäisin.
Lähetin Ursinalle päätökseni sähköpostilla Sirjan lähdettyä, ja sain vastauksena kutsun seuraaviin jameihin.
Hienoin kokemus Sirjan kanssa oli Seebad Enge. Olin ajatellut, että kiireisenä iltana Sirja voisi käydä hieronnassa jossakin lähellä samalla kun puurran kotona. Kun tutkin tarjontaa, löysin järvikylpylä Engen: www.tonttu.ch. En aluksi ymmärtänyt yhteyttä tonttuihin, mutta innostuin valokuvista: sauna kelluu vedessä ja on valaistu kuin paraskin disko! Ehdotin iltasaunaa Sirjalle, ja varasimme myös hieronnat sunnuntai-illaksi.
Kävi ilmi, että kelluva ja kaunis Seebad on suomalaisuuden mekka Zürichissa. Www-tonttu ei suinkaan ole sattumaa vaan viittaus saunatonttuun, jokainen kyltti on käännetty suomeksi ja lauantaisin seebad pitää vihta-teemailtoja. Olimme hurmaantuneita. Seebad oli yhtä aikaa huvittava ja ällistyttävän kaunis paikka. Tunnelma oli irrallinen kaupungin muodollisesta kiireestä: lapset ja aikuiset tepastelivat alasti puulaitureilla atriumaltaan suojissa saunaan, altaaseen, pikkubaariin ja takaisin. Emme lopulta menneet uimaan nuhaisina, mutta istuin pitkään terassilla katselemassa keinuvia jollia ja kaupungin valoraitaa. Tänne tulisin takaisin.
Sirja lähti pakettina Baselista, ja minä palasin valmistelemaan esitystäni. Làhdimme Anssin kanssa vielä illalla kiipeilemään - en keksinyt kummempaa tekemistä enää seitsemän jälkeen. Olin valmis etuajassa! Tullessamme kotiin löysin hassun tietokirjasen Anssin kadulta divarin edestä: "Kampf um das Wasser" ("mein Kampf", ajattelin - minulla ja Annabelilla on aiheena Kolkatan vesi). Siitä tiesin, että esityksestä ja koko tutkimusruljanssista tulisi hauskaa. Otin kirjasen mukaani, se oli selvästi tarkoitettu minulle.
JH piti vesiesityksestä. Lauantaiaamuna lähdimme Kolkataan. Siitä nukuttuani.
Subscribe to:
Posts (Atom)