Olen alkanut valvoa öisin. Palaan Suomen rytmiin, hiljalleen. Eilen tutkin junia Venetsiaan, tiistain ensimmäiset tunnit kokosin paniikissa indesign-esitystä välikritiikkiin; sunnuntaina istuin ensimmäistä iltaa Rauatin kanssa ja lauantain kukuin Martinilla Baselissa. Sitä edeltävinä iltoina oli juhlat, jos jotkin, yleensä turhahkot.
Yö Zürichissä on rauhallinen: aivan kuin Helsingissä. Mikään liikenneväline ei kulje kello yhden jälkeen (siksi lainasin pyörän gretelle viime perjantaina kello 3:30). Keskellä yötä voi käyskennellä tyhjillä kaduilla ja tutkia milloin mihinkin kahlittuja pyöriä. Kun ohittaa pienen rakennustyömaan, roskalavalta voi poimia hyvän laudanpalan. Kanavalla ei ole ketään, edes vakiohumalaisia, vaan puusilta natisee yksin keskikaupungin yössä. Jos sataa, voi istua kalliin briossikahvilan autiolle terassille odottamaan parempaa iskuhetkeä.
Viime viikolla sain harjoitusta yösuunnistuksessa. Tällä viikolla en pääse kokeilemaan, sillä ostin meille eräänä öistä junaliput Venetsiaan. A ilmestyy paikalle huomenna.
20080924
20080922
20080919
Studio Basel tutkii
Studio Baselin tähtiopinnot ovat vieneet kaiken aikani. Istun Häringstrassen keittiössä ensimmäistä kertaa rauhassa ja yksin: minulla on vielä viisitoista minuuttia ennen lähtöä Greten luokse.
Studio Basel tutkii. Studio Basel ei suunnittele. Studio Basel tekee hitosti duunia, mieluiten yötä päivää, ja mainitsee aina lähteet. Studio Basel tuottaa vain täydellistä grafiikkaa, joka on tehty Adoben Illustrator CS3:lla, tarjolla opiskelijoille ilmaiseksi Mac-versiona. Pc:llä saa työskennellä Studio Baselissa, mutta miksi kukaan työskentelisi? - Mac on huomattavasti helpompi ja tyylikkäämpi työväline. Studio Baselissa on espressokone, jota kaikki saavat käyttää ilmaiseksi. Vissyvesi maksaa puolitoista frangia, mutta sitä on aina tarjolla, koska tulemme niin kaukaa. Studio Baselissa tehdyt projektit ovat koulun omaisuutta, joten mitään tuloksia ei saa julkaista ennen lopullisen kirjan julkaisuhetkeä. Portfolioon saa liittää kuvia omasta projektistaan Studio Baselissa - kunhan mainitsee Studio Baselin.
Studio Basel on todellisuudessakin siisti paikka. Viipalemainen uudisrakennus kurkistaa kolostaan vanhan korttelin sisämaailmaan: näen työpöytäni ikkunasta vanhan Baselin katot. Opettajat ovat rentoja; itse Pierre deM oli paikalla koko johdantopäivän ja tarjosi lounaan Baselin saksalaisen naapurin, Freiburgin, näköalaravintolassa; Kalkutan-matka häämöttää kolmen viikon päässä ja tutkimusaiheet ovat todella huiseja. Tähtiopintojen leima on kuitenkin myös taakka: opettajilla on paineita saada meidät työskentelemään limat niskassa alkuhetkestä saakka. Kaupunki- tai mikään muukaan tutkimus ei voi perustua siihen, että odotetaan huipputuloksia; tutkimus on tutkimusta ja tulokset mitä ovat! Haluaisin saada aikaan ullakon kaivelun ilmapiirin, mutta siitä tulee vaikeaa. Tällä hetkellä ilmapiirissä on häivähdyksiä kilpailua, hemostunutta innostuneisuutta ja kanssatutkijoiden tutkintaa.
Kanssatutkijat ovat hauskoja, suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia opiskelijoita. Lähes kaikki puhuvat saksaa - kaikki paitsi virolainen Grete ja ruotsalainen Karl. Grete ja Karl ovat sattumalta ensimmäiset tuttuni - maantieteellisesti läheisimmät ja tällä hetkellä myös henkisesti kuin vanhat ystävät. Eilen vein Greten vanhaan teollisuusasuntooni sellojameihin, ja ajoimme sateisen kaupungin läpi takaisin kotiin. Löysin rakennustyömaan roskiksesta metallikorin, ja päätin kysyä Sandralta paikkaa teollisuuswg:ssä tammikuusta alkaen. Minulla on jo ikävä takaisin.
Kello on kahdeksan. Joku alkoi juuri laulaa yksinkertaista itämaista rukousta vastapäisellä parvekkeella. Sammutin radio Zuriseen, etten sotkisi mystistä hetkeä.
Hetken päästä muistin, että ajattelin samoin tullessani kotiin kuudelta: silloin soivat Grossmünsterin kirkonkellot mystisesti kumisten. Lähden alas kutsuvan pimeään keskustaan.
Studio Basel tutkii. Studio Basel ei suunnittele. Studio Basel tekee hitosti duunia, mieluiten yötä päivää, ja mainitsee aina lähteet. Studio Basel tuottaa vain täydellistä grafiikkaa, joka on tehty Adoben Illustrator CS3:lla, tarjolla opiskelijoille ilmaiseksi Mac-versiona. Pc:llä saa työskennellä Studio Baselissa, mutta miksi kukaan työskentelisi? - Mac on huomattavasti helpompi ja tyylikkäämpi työväline. Studio Baselissa on espressokone, jota kaikki saavat käyttää ilmaiseksi. Vissyvesi maksaa puolitoista frangia, mutta sitä on aina tarjolla, koska tulemme niin kaukaa. Studio Baselissa tehdyt projektit ovat koulun omaisuutta, joten mitään tuloksia ei saa julkaista ennen lopullisen kirjan julkaisuhetkeä. Portfolioon saa liittää kuvia omasta projektistaan Studio Baselissa - kunhan mainitsee Studio Baselin.
Studio Basel on todellisuudessakin siisti paikka. Viipalemainen uudisrakennus kurkistaa kolostaan vanhan korttelin sisämaailmaan: näen työpöytäni ikkunasta vanhan Baselin katot. Opettajat ovat rentoja; itse Pierre deM oli paikalla koko johdantopäivän ja tarjosi lounaan Baselin saksalaisen naapurin, Freiburgin, näköalaravintolassa; Kalkutan-matka häämöttää kolmen viikon päässä ja tutkimusaiheet ovat todella huiseja. Tähtiopintojen leima on kuitenkin myös taakka: opettajilla on paineita saada meidät työskentelemään limat niskassa alkuhetkestä saakka. Kaupunki- tai mikään muukaan tutkimus ei voi perustua siihen, että odotetaan huipputuloksia; tutkimus on tutkimusta ja tulokset mitä ovat! Haluaisin saada aikaan ullakon kaivelun ilmapiirin, mutta siitä tulee vaikeaa. Tällä hetkellä ilmapiirissä on häivähdyksiä kilpailua, hemostunutta innostuneisuutta ja kanssatutkijoiden tutkintaa.
Kanssatutkijat ovat hauskoja, suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia opiskelijoita. Lähes kaikki puhuvat saksaa - kaikki paitsi virolainen Grete ja ruotsalainen Karl. Grete ja Karl ovat sattumalta ensimmäiset tuttuni - maantieteellisesti läheisimmät ja tällä hetkellä myös henkisesti kuin vanhat ystävät. Eilen vein Greten vanhaan teollisuusasuntooni sellojameihin, ja ajoimme sateisen kaupungin läpi takaisin kotiin. Löysin rakennustyömaan roskiksesta metallikorin, ja päätin kysyä Sandralta paikkaa teollisuuswg:ssä tammikuusta alkaen. Minulla on jo ikävä takaisin.
Kello on kahdeksan. Joku alkoi juuri laulaa yksinkertaista itämaista rukousta vastapäisellä parvekkeella. Sammutin radio Zuriseen, etten sotkisi mystistä hetkeä.
Hetken päästä muistin, että ajattelin samoin tullessani kotiin kuudelta: silloin soivat Grossmünsterin kirkonkellot mystisesti kumisten. Lähden alas kutsuvan pimeään keskustaan.
Häringstrasse 15 c/o Just
Urkuri valitsi oikein!
Asun nykyään Sushi Californian yläpuolella Häringstrassella, sillikadulla. Sillikatu risteää mukulakivisen Niederdorfstrassen kanssa, jolla Marie ja minä asuimme pari päivää kolme vuotta ja kaksi kuukautta sitten. Se on vanhan keskustan keskeisin katu, ja sille laskeutumiseen kuluu noin minuutti, mukaanlukien ajan porraskäytävässä. Sushi Californian talo on kaupungin parhaalla kadunpätkällä; kaikkialle paitsi kouluun Hönggerbergille ja etäkouluun Baseliin on lyhyt matka.
Huone on suuri. Kaksi ikkunaa; valtava, varmasti kolmelle tarkoitettu lahjasänky; yksi lahjakasvi ja David Bowie ikkunalla Sirjan geometrisen kortin kanssa. Tänään hain Metropolis-julisteen helmimäisestä kaupasta odottaessani pyörän korjausta. Pyörä korjaantui! - pidin sitä yllättävänä, koska en ole löytänyt yhtään halvempaa pyörää koko kaupungista umpimähkäisen ostokseni jälkeen. Se oli varmasti juuri varastettu. Vielä puuttuu kuljetusväline - eilisyönä löysin sopivan metallikorin roskiksesta, tarvitaan enää vain nippusiteitä tai metallityöpaja.
Muutin tiistaiaamuna. Maanantain kärvistelin tulisilla hiilillä urkurin päätöstä odotellessani, ja sunnuntaina osallistuin ratkaisevaan survivorsiin. Jakso sujui kankeasti. Tulin paikalle kohteliaasti viinipullon kanssa, ja urkuri otti minut vastaan toisen - jo valitun - asukkaan kanssa. Yllätyin käänteestä. Olin kuitenkin iloinen, ettei paikalla ollut vielä muita tarjokkaita kolmanteen huoneeseen: pian kävi ilmi, että minut oli kutsunuttu varttia ennen kolmatta ehdokasta. Ojensin pullon urkurille, ja autoin Rauatia mittaamaan tulevaa huonettaan. Mitatessani sain selville kaikenlaista: Rauati muuttaa Baselista, on juuri valmistunut media-jostakin ja saanut työpaikan Zürichistä; Rauatin äiti on kotoisin Indonesiasta, mutta Rauati on syntynyt Sveitsissä; Rauatin poikaystävä on ulkomaan harjoittelussa New Yorkissa ja siksi Rauati voi asua WG:ssä; muutoin Rauati asuisi ilman muuta kaksin poikaystävänsä kanssa. Sain selville myös, että Rauati käyttää hiustenkuivaajaa ja omistaa paljon astioita, jotka on oikeastaan tarkoitettu häälahjoiksi. Rauati ei kuitenkaan ole naimisissa, mutta aikoo kyllä hankkiutua naimisiin, kunhan poikaystävä palaa. Silloin hankitaan uudet häälahjat.
Rauati ja minä mittasimme hetken, ja siirryimme sitten keittiö-olohuoneeseen. En mitannut mitään toisessa huoneessa, sillä se tuntui hieman liian itsevarmalta. Sanoin, etten tarvitse mittoja, kun ei ole huonekalujakaan. Se oli totta.
Keittiö-olohuone on lähes yhtä tyhjillään kuin kaksi asuinhuonetta. Urkurilla ei ollut sohvaa, istuimia eikä astioita. Sen sijaan että olisi tarjonnut illallista, urkuri kaivoi vanhoja viinirypäleitä kaapista ja tarjosi niitä muovipussista. Söimme viinirypäleitä ja viiniä. Urkuri ehdotti, että menisimme yhdessä katsomaan sohvaa. Rauati sanoi, että haluaisi seinälle ehkä street artia. Pohdin, voinko vielä antaa minkäänlaisia lausuntoja, kun tulevaisuuteni asunnossa ei ole varma.
Pian kolmas tarjokas ilmestyi. Aasialaisnainen, jonka tunnistin heti ovelta; olin tavannut saman kilpailijattaren luksusasunnossa Heinrichstrassen design-korttelissa. Unohdin aasiattaren nimen heti. Kaadoimme lisää viiniä, mutta survivors ei lähtenyt käyntiin verisissä tunnelmissa. Aasiatar naurahteli vaikeaselkoisella berninmurteella, Rauati kyseli hiustenkuivaajasta ja urkuri palautti keskustelun säännöllisesti suomalaiseen koulujärjestelmään. Yritin keskustella lähinnä Rauatin kanssa, sillä tapaamisessa oli kyse uusien kanssa-asukkaiden yhteistapaamisesta. Tajusin jo sunnuntai-iltana, mikä olisi suurin ongelmani unelmahuoneessa: Rauati ja urkuri ovat molemmat siistejä, aikuisia ihmisiä. Mutta minä - minä en ole siisti aikuinen ihminen. Näin kyllä pienet rätit kypyhuoneessa, tarkkaan asetellut suojapaperit tyhjien huoneiden lattioilla ja kliinisen tyhjän tiskipöydän, mutta sivuutin pikkuseikat keskittämällä ajatukseni kauniiseen huoneeseen ja sen sijaintiin.
Muutin tiistaiaamuna. Urkuri soitti ja kertoi, että molemmat pitivät minua sopivana kanssa-asukkaana. Niinpä teollisuushallin uusin vieras Michelle auttoi minua kantamaan turkoosin matkalaukun ja muut nyssäkät Sandran nurkasta keskustaan. Michelle oli tullut maanantaina asunnonhakuun Bochumista, missä taidehistorian opinnot olivat loppuneet edellisenä keväänä. Michelle puhuu vilkasta hochdeutschia kovaa ja jatkuvasti: siitä, millaisia ihmisiä oli tavannut asuntonäytöissä; siitä, millaiset saappat haluaisi ostaa; siitä, miten olen ensimmäinen ystävä Michellen tulevassa kotikaupungissa; siitä, kuinka yllättäen Michellen zürichiläinen poikaystävä oli kesän lopussa muuttanut mielensä ja halunnut erota. Michelle auttoi minua kantamaan tavarat ja keskusteli urkurin kanssa puolitoista tuntia, niin että sain matkalaukkuni puretuksi - ensimmäisen kerran pakattuani sen kaksi viikkoa sitten Ruusulankadulla.
Nukuin ensimmäisen yön paljaassa huonessa kolmen hengen sängyssä punaisessa makuuupussissani. Ehdin ajatella huonetta sen verran, että kävin valtavassa Brockenhausissa - käytettyjen tavaroiden paratiisissa - ostamassa tuntemattoman puisen esineen ripustaakseni siihen vaatteita. Sitten nukahdin valmistautuakseni seuraaviin haasteisiin: keskiviikkoaamuna ajaisin kahdeksan junalla Baseliin aloittaakseni Studio Baselin tähtiopinnot.
Asun nykyään Sushi Californian yläpuolella Häringstrassella, sillikadulla. Sillikatu risteää mukulakivisen Niederdorfstrassen kanssa, jolla Marie ja minä asuimme pari päivää kolme vuotta ja kaksi kuukautta sitten. Se on vanhan keskustan keskeisin katu, ja sille laskeutumiseen kuluu noin minuutti, mukaanlukien ajan porraskäytävässä. Sushi Californian talo on kaupungin parhaalla kadunpätkällä; kaikkialle paitsi kouluun Hönggerbergille ja etäkouluun Baseliin on lyhyt matka.
Huone on suuri. Kaksi ikkunaa; valtava, varmasti kolmelle tarkoitettu lahjasänky; yksi lahjakasvi ja David Bowie ikkunalla Sirjan geometrisen kortin kanssa. Tänään hain Metropolis-julisteen helmimäisestä kaupasta odottaessani pyörän korjausta. Pyörä korjaantui! - pidin sitä yllättävänä, koska en ole löytänyt yhtään halvempaa pyörää koko kaupungista umpimähkäisen ostokseni jälkeen. Se oli varmasti juuri varastettu. Vielä puuttuu kuljetusväline - eilisyönä löysin sopivan metallikorin roskiksesta, tarvitaan enää vain nippusiteitä tai metallityöpaja.
Muutin tiistaiaamuna. Maanantain kärvistelin tulisilla hiilillä urkurin päätöstä odotellessani, ja sunnuntaina osallistuin ratkaisevaan survivorsiin. Jakso sujui kankeasti. Tulin paikalle kohteliaasti viinipullon kanssa, ja urkuri otti minut vastaan toisen - jo valitun - asukkaan kanssa. Yllätyin käänteestä. Olin kuitenkin iloinen, ettei paikalla ollut vielä muita tarjokkaita kolmanteen huoneeseen: pian kävi ilmi, että minut oli kutsunuttu varttia ennen kolmatta ehdokasta. Ojensin pullon urkurille, ja autoin Rauatia mittaamaan tulevaa huonettaan. Mitatessani sain selville kaikenlaista: Rauati muuttaa Baselista, on juuri valmistunut media-jostakin ja saanut työpaikan Zürichistä; Rauatin äiti on kotoisin Indonesiasta, mutta Rauati on syntynyt Sveitsissä; Rauatin poikaystävä on ulkomaan harjoittelussa New Yorkissa ja siksi Rauati voi asua WG:ssä; muutoin Rauati asuisi ilman muuta kaksin poikaystävänsä kanssa. Sain selville myös, että Rauati käyttää hiustenkuivaajaa ja omistaa paljon astioita, jotka on oikeastaan tarkoitettu häälahjoiksi. Rauati ei kuitenkaan ole naimisissa, mutta aikoo kyllä hankkiutua naimisiin, kunhan poikaystävä palaa. Silloin hankitaan uudet häälahjat.
Rauati ja minä mittasimme hetken, ja siirryimme sitten keittiö-olohuoneeseen. En mitannut mitään toisessa huoneessa, sillä se tuntui hieman liian itsevarmalta. Sanoin, etten tarvitse mittoja, kun ei ole huonekalujakaan. Se oli totta.
Keittiö-olohuone on lähes yhtä tyhjillään kuin kaksi asuinhuonetta. Urkurilla ei ollut sohvaa, istuimia eikä astioita. Sen sijaan että olisi tarjonnut illallista, urkuri kaivoi vanhoja viinirypäleitä kaapista ja tarjosi niitä muovipussista. Söimme viinirypäleitä ja viiniä. Urkuri ehdotti, että menisimme yhdessä katsomaan sohvaa. Rauati sanoi, että haluaisi seinälle ehkä street artia. Pohdin, voinko vielä antaa minkäänlaisia lausuntoja, kun tulevaisuuteni asunnossa ei ole varma.
Pian kolmas tarjokas ilmestyi. Aasialaisnainen, jonka tunnistin heti ovelta; olin tavannut saman kilpailijattaren luksusasunnossa Heinrichstrassen design-korttelissa. Unohdin aasiattaren nimen heti. Kaadoimme lisää viiniä, mutta survivors ei lähtenyt käyntiin verisissä tunnelmissa. Aasiatar naurahteli vaikeaselkoisella berninmurteella, Rauati kyseli hiustenkuivaajasta ja urkuri palautti keskustelun säännöllisesti suomalaiseen koulujärjestelmään. Yritin keskustella lähinnä Rauatin kanssa, sillä tapaamisessa oli kyse uusien kanssa-asukkaiden yhteistapaamisesta. Tajusin jo sunnuntai-iltana, mikä olisi suurin ongelmani unelmahuoneessa: Rauati ja urkuri ovat molemmat siistejä, aikuisia ihmisiä. Mutta minä - minä en ole siisti aikuinen ihminen. Näin kyllä pienet rätit kypyhuoneessa, tarkkaan asetellut suojapaperit tyhjien huoneiden lattioilla ja kliinisen tyhjän tiskipöydän, mutta sivuutin pikkuseikat keskittämällä ajatukseni kauniiseen huoneeseen ja sen sijaintiin.
Muutin tiistaiaamuna. Urkuri soitti ja kertoi, että molemmat pitivät minua sopivana kanssa-asukkaana. Niinpä teollisuushallin uusin vieras Michelle auttoi minua kantamaan turkoosin matkalaukun ja muut nyssäkät Sandran nurkasta keskustaan. Michelle oli tullut maanantaina asunnonhakuun Bochumista, missä taidehistorian opinnot olivat loppuneet edellisenä keväänä. Michelle puhuu vilkasta hochdeutschia kovaa ja jatkuvasti: siitä, millaisia ihmisiä oli tavannut asuntonäytöissä; siitä, millaiset saappat haluaisi ostaa; siitä, miten olen ensimmäinen ystävä Michellen tulevassa kotikaupungissa; siitä, kuinka yllättäen Michellen zürichiläinen poikaystävä oli kesän lopussa muuttanut mielensä ja halunnut erota. Michelle auttoi minua kantamaan tavarat ja keskusteli urkurin kanssa puolitoista tuntia, niin että sain matkalaukkuni puretuksi - ensimmäisen kerran pakattuani sen kaksi viikkoa sitten Ruusulankadulla.
Nukuin ensimmäisen yön paljaassa huonessa kolmen hengen sängyssä punaisessa makuuupussissani. Ehdin ajatella huonetta sen verran, että kävin valtavassa Brockenhausissa - käytettyjen tavaroiden paratiisissa - ostamassa tuntemattoman puisen esineen ripustaakseni siihen vaatteita. Sitten nukahdin valmistautuakseni seuraaviin haasteisiin: keskiviikkoaamuna ajaisin kahdeksan junalla Baseliin aloittaakseni Studio Baselin tähtiopinnot.
20080915
20080914
20080913
survivors remake08
Sunnuntaina seuraa uusia jaksoja.
Urkuri on kutsunut huomisiltana kylään minut ja kaksi kilpakumppania. Kaksi jää kämppään, yksi heivataan. Peli kulkee niin, että istutaan illallisella ja pohditaan kuinka liittoutua yhden kanssa ja jättää toinen ulkopuoliseksi - samalla tietysti näytetään hymynaamaa urkurin suuntaan. Tilaisuus on urkurin itse keksimä tapa varmistaa, että kaikki asuinkumppanit tulevat toimeen ja ovat valmiita muuttamaan yhteen. Varmasti hauskaa!
(oikeasti olen vähän innoissani)
(ihan kuin olisin telkkarissa)
Tänään ostin hirviöpyörän, joka muistuttaa punaista krokotiilia ja jonka etuvaihteisto ei toimi. Ajattelin virittää ketjun edestä pysyvästi kakkoselle ja hitsata tarakan hirviöön. Koneistoakin löytyy teollisuusmestoilta.
Urkuri on kutsunut huomisiltana kylään minut ja kaksi kilpakumppania. Kaksi jää kämppään, yksi heivataan. Peli kulkee niin, että istutaan illallisella ja pohditaan kuinka liittoutua yhden kanssa ja jättää toinen ulkopuoliseksi - samalla tietysti näytetään hymynaamaa urkurin suuntaan. Tilaisuus on urkurin itse keksimä tapa varmistaa, että kaikki asuinkumppanit tulevat toimeen ja ovat valmiita muuttamaan yhteen. Varmasti hauskaa!
(oikeasti olen vähän innoissani)
(ihan kuin olisin telkkarissa)
Tänään ostin hirviöpyörän, joka muistuttaa punaista krokotiilia ja jonka etuvaihteisto ei toimi. Ajattelin virittää ketjun edestä pysyvästi kakkoselle ja hitsata tarakan hirviöön. Koneistoakin löytyy teollisuusmestoilta.
20080911
TUTKIMUSRETKIÄ
Tänään on ensimmäinen torstai.
Asun Sandran luona. Sandraa ei ole näkynyt pariin päivään, mutta muita kanssa-asujia sitäkin enemmän: nukkumapaikkani on teollisuuskommuunin olohuoneen nurkassa, Sandran yksityistilassa joka vain ei ole huone. Caspar asuu yläpuolellani, Ben yläoikealla ja muut muilla ylä-suunnilla. Olen ainut, joka jää öiksi alakertaan, mutta se johtuukin siitä että olen väliaikainen asukas. Öisin ja toisinaan keskipäivällä (kun muut ovat töissä) voin hiiviskellä ympäriinsä ja kuvitella asuvani täällä yksin: laittaa ruokaa valtavalla kaasuliedellä ja lueskella Benin musiikkilehtiä. Maata sohvalla ja soittaa Bob Marleyta viereisen bordellin asukkaille. Lähteä ulos karmeille teollisuusvessoille ja säikähtää lukinneeni itseni ulkopuolelle.
Asunto on ihana: haluaisin tutkia jokaisen nurkan ja viettää loputtomasti iltoja laittaen raclettea tai mitä tahansa turvallista suurperheen tapaan. Tuntuu kuin olisin käymässä mummun luona; päivisin omilla tutkimusretkilläni ja iltaisin taas takan ääressä. Puoliksi toivon voivani jäädä tänne, mutta toinen puolikas kaipaa jo itsellistä asumista. Haluan omistaa oikeuden olla miten tahansa, kaivella jääkaappia kuin asukas, tulla ja mennä kertomatta kenellekään ja levittää tavarani suureksi läjäksi lattialle. Asua, niinkuin ennenkin. Yksin?
Zürichissä ei asuta yksin. Zürichissä asutaan keski-ikäisten naisten, urkurien ja fetisistien kanssa, jos ei haluta missään nimessä tavalliseen opiskelija-asuntoon.
Huomenna teen päätöksiä.
Asuntoesittelyt ovat ohi, enää en mene mihinkään. Tänään kävin hamppuhuuruisessa kämpässä, jossa pahasti saksaa murtava häiskä otti minut vastaan. Yhtä avoimesti kuin mies esitteli tulevaa plyysimattopäällysteistä huonettani, hän availi ovet omaan huoneeseensa jossa katosta roikkui metalliketjuilla punainen muovisänky varustettuna kahleilla joka kulmassa. Lähetin kohteliaan parin tunnin päästä viestin, että sain jo toisen kämpän.
Eilen tapasin toisen ääripään. Huone kolmikymppisen konsultin luona: 90 neliötä design-korttelissa, bang&olufsen soittamassa kylppäriin musiikkia, kymmenen neliön vaatehuone ja cleaning lady kerran viikossa. En ollut ymmärtänyt, että muutaman sadan erotuksella saisi jotain näin täydellisen erilaista. Minulla olisi ollut siihen varaa. En mennyt.
Kaikki on kallista. Minulla on rahaa, mutta vain täksi vuodeksi. En kuulunut design-asuntoon, koska en kuulu siihen ryhmään, joka normaalisti kuluttaa kuin kolmikymppinen konsultti. Päätin katsoa viimeiset kortit.
Tapasin unelmahuoneen tänään, juuri ennen fetissiasuntoa. Urkurimies vuokrasi kahta huonetta aivan keskustassa, mukulakivisellä Häringsstrassella. Tullessani paikalle ajattelin kohtaavani läävän, koska hinta ja sijainti eivät olleet missään suhteessa: maksaisin puolet konsulttiasunnon vuokrasta huoneesta, joka on kauniilla paikalla aivan keskeisimmässä keskustassa. Asunto oli täydellinen. Kaunis, mutta järkevä. Kaksi kylpyhuonetta kolmelle hengelle, olohuone kävelykadulle ja mitä sopivin kanssa-asukas. Kolmaskin asukas oli yhä haussa, mutta luotan siihen, että urkuri valitsee viisaasti. Luotan, että urkuri valitsee minut.
Tänään pyörittelen ristittyjä sormia, kokkaan Casparin kanssa ja odotan.
Huomenna nähdään.
Asun Sandran luona. Sandraa ei ole näkynyt pariin päivään, mutta muita kanssa-asujia sitäkin enemmän: nukkumapaikkani on teollisuuskommuunin olohuoneen nurkassa, Sandran yksityistilassa joka vain ei ole huone. Caspar asuu yläpuolellani, Ben yläoikealla ja muut muilla ylä-suunnilla. Olen ainut, joka jää öiksi alakertaan, mutta se johtuukin siitä että olen väliaikainen asukas. Öisin ja toisinaan keskipäivällä (kun muut ovat töissä) voin hiiviskellä ympäriinsä ja kuvitella asuvani täällä yksin: laittaa ruokaa valtavalla kaasuliedellä ja lueskella Benin musiikkilehtiä. Maata sohvalla ja soittaa Bob Marleyta viereisen bordellin asukkaille. Lähteä ulos karmeille teollisuusvessoille ja säikähtää lukinneeni itseni ulkopuolelle.
Asunto on ihana: haluaisin tutkia jokaisen nurkan ja viettää loputtomasti iltoja laittaen raclettea tai mitä tahansa turvallista suurperheen tapaan. Tuntuu kuin olisin käymässä mummun luona; päivisin omilla tutkimusretkilläni ja iltaisin taas takan ääressä. Puoliksi toivon voivani jäädä tänne, mutta toinen puolikas kaipaa jo itsellistä asumista. Haluan omistaa oikeuden olla miten tahansa, kaivella jääkaappia kuin asukas, tulla ja mennä kertomatta kenellekään ja levittää tavarani suureksi läjäksi lattialle. Asua, niinkuin ennenkin. Yksin?
Zürichissä ei asuta yksin. Zürichissä asutaan keski-ikäisten naisten, urkurien ja fetisistien kanssa, jos ei haluta missään nimessä tavalliseen opiskelija-asuntoon.
Huomenna teen päätöksiä.
Asuntoesittelyt ovat ohi, enää en mene mihinkään. Tänään kävin hamppuhuuruisessa kämpässä, jossa pahasti saksaa murtava häiskä otti minut vastaan. Yhtä avoimesti kuin mies esitteli tulevaa plyysimattopäällysteistä huonettani, hän availi ovet omaan huoneeseensa jossa katosta roikkui metalliketjuilla punainen muovisänky varustettuna kahleilla joka kulmassa. Lähetin kohteliaan parin tunnin päästä viestin, että sain jo toisen kämpän.
Eilen tapasin toisen ääripään. Huone kolmikymppisen konsultin luona: 90 neliötä design-korttelissa, bang&olufsen soittamassa kylppäriin musiikkia, kymmenen neliön vaatehuone ja cleaning lady kerran viikossa. En ollut ymmärtänyt, että muutaman sadan erotuksella saisi jotain näin täydellisen erilaista. Minulla olisi ollut siihen varaa. En mennyt.
Kaikki on kallista. Minulla on rahaa, mutta vain täksi vuodeksi. En kuulunut design-asuntoon, koska en kuulu siihen ryhmään, joka normaalisti kuluttaa kuin kolmikymppinen konsultti. Päätin katsoa viimeiset kortit.
Tapasin unelmahuoneen tänään, juuri ennen fetissiasuntoa. Urkurimies vuokrasi kahta huonetta aivan keskustassa, mukulakivisellä Häringsstrassella. Tullessani paikalle ajattelin kohtaavani läävän, koska hinta ja sijainti eivät olleet missään suhteessa: maksaisin puolet konsulttiasunnon vuokrasta huoneesta, joka on kauniilla paikalla aivan keskeisimmässä keskustassa. Asunto oli täydellinen. Kaunis, mutta järkevä. Kaksi kylpyhuonetta kolmelle hengelle, olohuone kävelykadulle ja mitä sopivin kanssa-asukas. Kolmaskin asukas oli yhä haussa, mutta luotan siihen, että urkuri valitsee viisaasti. Luotan, että urkuri valitsee minut.
Tänään pyörittelen ristittyjä sormia, kokkaan Casparin kanssa ja odotan.
Huomenna nähdään.
Subscribe to:
Posts (Atom)